Paluu ääneen: Lapset päiväkotiin

Kotiajat ovat takana. Lapset ovat olleet helmikuun alusta päiväkodissa. Lähes kolmivuotias ja runsaan vuoden vanha ovat nyt hoidossa ekaa kertaa ikinä. Arvaa, kummalle asia on ollut vaikeampaa? Niin, arvasit varmaan. Kolmivuotias kaipaa päivittäin kotiin tai äitiä. Isää ei ole kuulemma kyselty juurikaan :) Yksvee on jo päiväunilaulun aikana ottanut roolia ja alkanut tanssia, kun ei uni ole ollut ihan päällimmäisenä mielessä.

Huonot unet, jännitystä ilmassa

Uusi aika on tarkoittanut myös muutoksia kotona. Lapset ovat olleet iltaisin äärimmäisen väsyneitä. Uudet olosuhteet ja käytännöt päiväkodissa ovat saaneet kaiken huomion ja energian. Kotona isä ja äiti saavat kaiken väsymyksen ja kiukun. Nukkumaanmenoa on jouduttu aikaistamaan ja joinakin aamuina se tarkoittaa sitä, että herätään aikaisemmin, kun enää ei nukutakaan.

Flunssakausi iski vielä sopivasti päiväkodin aloittamisen jälkeen, joten jouduimme aloittamaan hoidon ikään kuin kahdesti. Tuplaongelmat, jos ne ottaa ongelmina.

Lapset kasvavat, he kehittyvät. He ottavat eroa vanhemmistaan ja luovat uusia suhteita toisiin hoitolapsiin ja hoitajiin. Se on valtava muutos. Toki se aiheuttaa itkuisuutta ja kaikkea muuta, joka ilmenee ikävänä, huonounisuutena tai ruokahaluttomuutena.

Luopuminen ja luottamus

Muutos on kokoaikaista. Muutos on ikuista. Muutos on pakollista ja tarvittavaa, jos haluaa elää tai mennä jonnekin. Luopuminen on vaikeinta. Vanhemmat joutuvat nyt ensimmäistä kertaa luopumaan. Luopumiseen liittyy tässä tapauksessa myös luottamus. Vanhemmat joutuvat nyt myös luottamaan muihin ihmisiin, jotka huolehtivat lapsista. Kasvaminen vaatii siis muutosta ja luottamusta.

Tämän kaiken syvällisen pohdinnan jälkeen kerron, että kuusivuotias saa syödä räkää, koska isäkin syö. SIIS MITÄ!!??? "Nokun isi imee veljen nenästä räkää sillä putkella ja syö sen." Tämän jälkeen katsoimme nenäimuria ja sen toimintaa. Isä ei syö räkää enää.

Vuosi edellisestä - lomat lopussa

Luin vuoden takaisin viimeisen postaukseni ja muistan hyvin tuon ajan. Jännitystä oli ilmassa ja kaikki odotukset olivat aika hyvin aavisteltu. Kun pieni tyttö äitinsä kanssa kotiutui, alkoi pikku hiljaa isoveljestä huomata, että kohta mennään!

Vuoden alussa oli aikoja, jolloin tuntui toivottomalta. Poika osoitti mieltää etenkin vauvaa ja äitiä kohtaan. Kova paikka. Perheneuvojakin pyydettiin muutamaan kertaan katsomaan talomme touhua. Hän totesi, ettei pojassa mitään vikaa ollut. Toivotti vaan jaksamista, koska pojalla hänen silmin näytti olevan uhmaikä ja sisaruskateus tosi voimakkaana. Tuohon lisätään voimakas temperamentti, niin hulina oli valmis :)

Tuostakin selvittiin. Kesään mentäessä pojan aktiivisuus rauhoittui ja arki alkoi rullata hyvin. Kesällä jäin viimeiselle vuorotteluvapaajaksolleni, joka on kohta päättymässä. Olen ollut päivät lasten kanssa muutaman kuukauden ajan, sillä lasten äiti palasi täksi ajaksi töihin. Hän jää lasten kanssa vielä muutamaksi kuukaudeksi kotiin, ennen kuin lapset lähtevät ekaa kertaa päiväkotiin helmikuussa.

Kaksi lasta koko päivän vähensi harrastuksia

Jos ensimmäisen vuorotteluvapaan aikoihin käytiin pojan kanssa muskarissa ja niin edelleen, niin nyt näiden kahden kanssa on menty aika perusmenoilla. Aamulla ollaan ulkona ja päikkäreiden jälkeen myös. Huomenna vuoden täyttävä tyttö on sormiruokaillut jo pitkään ja vuodenikäisille suositellut ruuat meinaavat jäädä syömättä, kun suuhun kaipaa jotain oikeaa pureskeltavaa. Kaiken huipuksi, kotiimme tuli kesän lopulla koiranpentu, joten erilaiset lammikot ovat olleet jalkapohjissa arkea viilentävä yllätys. (jännä, miten ne eivät ole missään vaiheessa tässä kaaoksessa v****taneet. Lienee harmituksena sieltä pienimmästä päästä. ;) )

Kun puolitoista vuotta sitten oli viimeksi pitkään vuorotteluvapaalla ja kotona, niin poika osoitti vahvasti mieltään äidille, joka työpäivän jälkeen palasi kotiin. Tämän syksyn aikana on ollut monta kertaa havaittavissa ihan samanlaista käytöstä, sekä pojalta, että yksivuotiaalta tytöltä. Äidille tämä tietysti on rankkaa, kun sen ajan, minkä kotona voi olla, lapset kiukkuavat. Mutta, tilanne varmasti normalisoituu, kun äiti jää kotiin ja minä kiiruhdan työelämään muutaman viikon päästä. Ja rauhoittumisesta on ollut jo hyvin merkkejä :)

Ei tämä työstä käy

Minulta on kysytty paljon, joko se tuntuu lomalta? Siis se, että pääsee töihin. Olen sanonut, että molemmissa on hyvät puolensa. Toisaalta olen sanonut, että tämä syksy on tuntunut lomalta. Meillä on lasten kanssa päivät menneet todella hyvin ja mitään ongelmia ei ole ollut. Lapset ovat olleet terveitä ja nukkuneet yöt hyvin, joten sekin on helpottanut tilannetta. Ymmärrän samalla, ettei tämä ole verrattavissa yksinhuoltajaan. Hänen puoliso ei ole aamuisin ja/tai iltaisin auttamassa lastenhoidossa.

Tämä on aikaa, jolloin lasten kanssa voi olla kotona koko ajan, jos sitä haluaa ja siihen on mahdollisuus. Esikoulu on muuttunut tänä vuonna "velvollisuudeksi", joten 6-vuotiaan ja sitä vanhemman päivät menevät kunnan järjestämissä opinnoissa. Ihan sama, jos isä tai äiti voivat silloin olla pois töistä (mikäli töitä on), lapsen/lasten on oltava opinnoissa. Lisäksi tuossa iässä harrastukset ovat yhä yleisempiä, joten sielläkään harvemmin isä-lapsi -aikaa on tarjolla.

Isät: Tämä on vahva suositus

Vanhin lapseni on eskarissa, keskimmäinen kohta kolmevuotias ja nuorin täyttää huomenna vuoden. Kun katson ja mietin aikaa viimeisen kuuden vuoden aikana, en muuttaisi mitään, mikä lapsiini liittyy. Olen saanut ja (kiitos työnantajan) voinut olla lasteni kanssa niin paljon, kuin on ollut mahdollista. Tämä on helpottanut perheeni elämää, tämä on tutustuttanut minut kunnolla lapsiini ja tämä on antanut minulle hengähdystauon nykyajan vaativassa työelämän pyörässä.

Aina kun on kysytty, olen suositellut miehille kaikkia mahdollisia lomia, jotta voi olla pienten lastensa kanssa. Kun he ovat kouluikäisiä, aikaa on kaikilla taas vähemmän. Sitten voi vain harmitella, että miksi en silloin ollut kotona. Nyt ulos, moi moi! (tää näiden ulkovaatteiden pukeminen!!!!)

Kolmas tuli - lomalla jälleen

Kolmanteni syntyi kaksi päivää sitten, tiistaina. Hän ja kihlattu ovat vielä sairaalassa, pääsevät huomenna kotiin. Viimeisen kerran. On ainakin puhuttu, että nyt saa riittää :)

Samalla minulla alkoi kolmen viikon isyysloma ja siihen perään vielä lomaviikko, mikä on tämän vuoden aikana pidettävä, joten pääsen auttelemaan ihan kunnolla.

Kovin juttu tämä tulee olemaan vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiselle pojalle. Hän on ollut tässä viimeisen kolmen kuukauden ajan niiiiiiiin äidinpoika, ettei mitään rajaa. Isä ei ole kelvannut syöttämään, ei vaipanvaihtoon, ei juuri mihinkään, jos äiti on ollut paikalla. Kun äitiä ei näy, kaikki on mennyt loistavasti. Ihan Mr. Jekyl & Mr. Hyde -kamaa koko pieni mies. Saa nähdä, miten huominen kotiutumispäivä sujuu :)

Isosisko on jo kokenut keskimmäisen syntymän ja kaikki on hänelle jo toisintoa. Tämän rauhallisuuden asian suhteen näkee jo. Ehkä pientä ylpeyttäkin on havaittavissa tuossa viisivuotiaassa. "Haha, olen Isosisko ja kohta osaan jo lukea!"

Mistä auto?

Huomasin tänään, istuimia autoon sovittaessani, että me emme kaikki mahdu samaan autoon! What The F... Mitä nyt? Uusi auto? Joku lestadiolaismalli? Meille! Varmaan käytävä hyvän autokauppiaan pakeilla ja katsottava, että mihin mahtuisimme. Kun koira ja ensi kesänä koiratkin pitäisi mukaan mahtua. Vaunuista puhumattakaan :)

Onhan tämä paikoitellen ihan hullua! Mutta itse ainoana lapsena nauran. Oikeastaan on hienoa, että on säpinää ja minäkin joudun kovaan vastuuseen. Ei tällaista työelämässä saavuta. No ehkä Nalle, en tiedä. Itse ainakin arvotan lapset ylimmälle tasolle. Se on minulle tärkeintä. Isä.

Yhteenvetoa ja tajunnanvirtaa vuorotteluvapaasta

Kolme päivää jäljellä. Alkaa olla vähän tyhjä olo. Tähänkö tämä vuorotteluvapaa nyt päättyi? Olisihan voinut olla vielä kotonakin. Päivät ovat menneet lasten rytmeissä ja ne rytmit ovat sopineet erittäin hyvin minulle. Vuoden alun aikana, kun oli pimeää, tarvitsin itsekin paljon enemmän unta kuin nyt. Tosin se oli aikaa, kun nuorinta piti käydä joka yö kerrasta kolmeen rauhoittelemassa joko silittäen tai antamalla tutti. Viimeisen runsaan kuukauden ajan poikakin on jo nukkunut yön ilman heräämisiä. Tai, jos on herännyt, on itse osannut nukahtaakin.

Kihlatun kanssa puhuimme juuri, miten paljon paremmin poikani tunnen, kun olen häntä hoitanut kasvun herkässä vaiheessa. Vaikeahan se on kuvitella, mutta toivottavasti poika osaa turvautua minuunkin hädän hetkellä, vaikka edelleen se oma äiti tuntuu olevan ihan ykkönen.

Kiinnostusta selvästi on

Viikonloppuna tapasin joukon ystäviäni (miehiä), jotka kyselivät ilokseni aika paljon keväästä. Miten sain päiväni kulumaan, miten jaksoin, kannattiko, ja niin edelleen. Päivissä oli aina hyvä rytmi. Aamulla heräsimme, söimme aamupalan, kävimme lenkillä (vaunut, kevääseen saakka kaksi koiraa, välillä tytär pulkassa ja nyt hän jo pyöräilee itse). Huhtikuuhun saakka poika otti kahdet päiväunet, joten nukahti jo aamulenkille.

Keskipäivän molemmin puolin tein ruuan. Jos se oli valmiina, leikimme yläkerrassa. Välipalan jälkeen poika otti toiset tirsat ja illalla olikin jo hulinoiden aika. Lapsihan syö melkein koko ajan. Kun aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala jaetaan noin kahdentoista tunnin kesken, ei siinä ole paljon rytmistä pulaa.

Kun poika alkoi nukkua vain yhdet päiväunet, ehdin tuon noin kello 11.30 ja 14.30 välillä vähän siivota, tiskata, pyykätä, levätä itsekin tai katsella tallentamiani ohjelmia. Kaikkea kun tekee joka päivä vähän, eivät hommat keräänny vuoriksi.

Oppimisen ihmeellinen elämys

Olen kirjoittanutkin jo, että maaliskuun pojan sairastelujakso oli aika uuvuttava. Lähinnä siitä valvomisesta muistan selkäkivut, jotka tulivat, kun kahtena peräkkäisenä yönä kannoin itkevää poika useita tunteja. Muistan miettineeni, ettei tämä kestä viikkoja. Ei kestänyt, vaikka välillä siltä tuntui.

Lapsen oppiminen on mahtavaa seurattavaa. Ne pienet jutut, kuten kädestä ottaminen ja käteen antaminen ovat varmasti lapselle isoja juttuja. Joskus istuimme lattialla pojan kanssa kymmeniä minuutteja ja hän lastasi yksi kerrallaan puupalikoita käsilleni. Sitten, kun kaikki palikat olivat siinä, hän otti ne yksitellen pois. Tätä pystyi helposti jatkamaan useita minuutteja.

Muistan myös ne riemukkaat kiljahdukset suihkussa, uimassa, pulkassa, ”hippaleikissä” ja aamuheräämisessä. Niin, poika on aivan pähkinöinä, kun aamulla menee hänen näkyville. Poika kiljuu ja nauraa ja hyppii tasajalkaa pinnasängyssään puoli minuuttia. Ihan innoissaan! Olen myös tulkinnut nuo huutelut ymmärrettävälle kielelle. ”Uusi päivä! Iskäkin on hereillä! Jee, uusi päivä! Ai niin, tässä on mun haisukorva (unilelu) tahdotko nähdä?”

Kerroin ystävilleni, että vapaani aikana näin pojan ensimmäiset askeleet, sohvalle kiipeämisen oppimisen ja opetin tytön ajamaan ilman apupyöriä. Tein omia ruokia lapselle, joka opetteli syömään kiinteämpää ruokaa.

Päivääkään en vaihtaisi

Voi olla, että kun palaan ensi viikolla töihin, päivärytmini on vähän aikaa siirtymätilassa. Onneksi työrytmi on niin eri, että tuo muutos tapahtuu varmasti nopeasti. Toisaalta on mukava päästä puhumaan aikuisten kanssa. On joskus keväällä mennyt päivä tai pari, ettei ole tullut puhuttua kuin kihlatulle, onneksi edes hänelle. Onhan se erilaista puhua päivät lapselle, joka ei sano oikein ymmärrettävää sanaakaan. Nelivuotias sen sijaan on kovassa kyselyiässä ja niihin kaikkiin kysymyksiin vastaaminen alkaa välillä käydä työstä.

Vuorotteluvapaa. Suosittelen, jos siihen on mahdollisuus. Taaperon hoitaminen kotona. Suosittelen, jos siihen on mahdollisuus. Kyllä se arki pyörii kotona isänkin voimin. Ja jos miehet pelkäävät, että elämä, ystävät ja ura lipuvat ohitse, jos jää kotiin lasta hoitamaan, niin panepa se kätesi vesiämpäriin ja ota sieltä pois. Mikäli vesi ei tänä aikana ole jäätynyt, mitään täytettävää aukkoa ei ole.

Viimeinen muskari - helle on uusi tuttavuus #lapset

Kävimme tänään viimeistä kertaa pojan kanssa musiikkileikkikoulussa, muskarissa. Pojan äiti heittä käsittääkseni sen talvella puolivitsillä, että menisimme. Sanoinkin, että joo. Aloitimme tammikuussa ja tänään nyyttäreitä siellä viettäessämme, oloni oli toki hieman haikea.

Muskarissa tapahtui kevään aikana paljon mieleen jääneitä juttuja. Poika puraisi muskarin opettajaa sormesta, otti ensimmäiset askeleensa ollessaan lumoutunut soittorasiasta ja muutenkin kokemus oli (ainakin minulle) tärkeä. Muutenkin kevät ja vuorotteluvapaani ovat kuluneet todella nopeasti.

Kirjoitin joskus vapaani puolivälissä, että suosittelin pienen lapsen kanssa kotiin jäämistä isillekin. Suosittelen edelleen. Maaliskuinen sairastelu/valvomisjakso oli toki aika helvetillinen, mutta esimerkiksi kolmen vuoden jaksossa, kaksi viikkoa on aika pieni hetki.

Eikö pueta ulkovaatteita?

Helteiset päivät olivat pojalle ensimmäiset, jotka hän oikeastaan tajuaa. Niinpä lauantaina olikin ulkona olemista. Poika ihmetteli, kun ei tarvinnut haalaria, ei hanskoja ja päässä oli joku lipppis! Hän istui nurmikolla 20 minuuttia paikallaan ja katseli vaan ympärilleen, minua, äitiä, koiraa. Lopulta uskalsi liikkua. Olihan se varmaan erikoista, kun aina on (välillä taistellen) puettu ulkovaatteet ja menty ulos. Nyt voi olla sisävaatteissa! Whaaat?!? OMG?!? (hieman nuorisokieltä tähän väliin)

Eilen, sunnuntaina, poika otti askeleet ulkona ilman kenkiä ja sukkia. Liekö pistellyt, kun koetti astua koko ajan toisen jalkansa päälle. Herkempi puolikin pojasta löytyi. Jalkapohja.

Ekat päikkärit sisällä

Varauduimme helteisiin nukuttamalla pojan ensimmäistä kertaa päiväunille sisälle. Ensimmäiset unet noin kaksi tuntia. Toiset, anoppilas… sori, pojan mammalassa, hieman yli kaksi tuntia. Nyt ovat kolmannet menossa, kun tätä kirjoitan, nukkunut nyt kaksi tuntia 20 minuuttia. Yleensä aika tarkkaan kolmen tunnin yhdet päikkärit on nyt nukkunut. Oppimista tämäkin. Tämä ihan siksi, että unet taataan. Ulkona on nyt varjossa 29,9 astetta varjossa, vaunuissa pari astetta enemmän. Sisällä saadaan säädettyä lämpötila 22 tienoille, joten tekniikallakin on iso osa hyvinvoinnissa.

Vuorotteluvapaani kaksi viimeistä viikkoa ovat menossa. Alun perin niitä oli 19. Se tuntui pitkältä ajalta. Nyt tuntuu, että se on mennyt. Jo nyt tuntuu, että se ei ole mennyt hukkaan. Olen oppinut. Toivon, että lapseni ovat oppineet. Toivon, että kihlattu on nauttinut töistä, pitkän tauon jälkeen.