Hätäkeskuksien typistämistä ollaan jälleen miettimässä. Viimeksi, kun muutaman vuosi sitten toimintoja keskitettiin, puhuttiin päivystäjien tietämyksestä ja osaamisesta. Mitä, jos avunsaanti myöhästyy sen vuoksi, ettei hätäkeskuspäivystäjä tiedä mihin kuntaan Keskuskadulle apua tarvitaan?
Nyt on väläytetty, ettei Suomessa tarvita kuin kaksi tai kolme keskusta, joihin kaikki hätäpuhelut tulisivat.
Alueelliset erot Suomessa ja kunnissa ovat kuitenkin niin suuria, ettei ongelmilta voida välttyä. Tulevaisuudessa apua on osattava pyytää yhä vain tarkemmin. Jos kuntaliitoksen vuoksi katujen nimet ovat muuttuneet, tulee paniikissa ja mahdollisesti kuoleman kynnyksellä muistaa nykyinen asuinkatunsa.
Vertavuotana siinä loukkaantunut miettii, "Asunkohan nyt Valtakadulla, Villikkotiellä tai mikä tästä nyt vuodenvaihteessa tuli? Taitaa olla Valtavillikkotiekatu!"
Kun apu viimein tulee, se on mennyt naapurikuntaan.
Oma mieli tekee kuvan
Miten rankkaa hätäkeskuspäivystäjän työ on? Luulen, että joku päivystäjä on ottanut hermolomaa, kuullessaan jonkun kuolevan puhelimeen. Apu ei vain ole ehtinyt ajoissa.
Miten päivystäjä jaksaa lohduttaa ihmistä, jonka usko elämään on mennyt? Mitä sanottavaa keksii ihmiselle, joka on juuri ottanut liikaa lääkkeitä Koskenkorvan kanssa?
Kun kuvittelee, millaista työtä hätäkeskuspäivystäjän työ pahimmillaan voi olla, miten heidän määrää voidaan vähentää? Voidaanko töitä lisätä ja keskittää? Voidaanko päivystäjille kasata yhä vain enemmän puheluita ja vertavuotavia uhreja?
Pahinta on ääni, jonka kuulee. Mielikuvitus tekee tilanteesta kuvan mieleen. Se kuva voi olla paljon pahempi kuin oikea kuva olisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti