Maisemakonttorissa korvat sulkeutuu

Olen työskennellyt maisemakonttorissa viiden - kuuden vuoden ajan.

Maisemakonttorilla tarkoitan tässä tapauksessa työtilaa, jossa on parikymmentä työntekijää. Kaikilla on oma työpiste/pöytä, tietokone ja puhelin. Työpisteitä eristää toisistaan noin 40 senttiä korkeat sermit, joiden yli siis näkee työkaverin iloisen naaman, eikä tarvitse edes ylös nousta.

Jotta maisemakonttorissa pystyy työskentelemään, pitää osata irtautua ympärillä olevasta elämästä.

Toinen työkaveri kertoo toiselle mitä viikonloppuna teki... ja kenen kanssa. Toinen työkaveri puolestaan puhuu puhelimessa kovalla äänellä ja koittaa ymmärtää puhelimen toisessa päässä olevaa. Minä yritän kirjoittaa koneellani jotain keskittymistä vaativaa asiaa, jottei virheitä tule. Kaikki ympärillä oleva hälinä on osattava sulkea pois. Sitten kuulen oman nimeni ja ajatus katkeaa. Hitto!

Pahimmillaan työn opettama tapa sulkea korvat ympäristöltä näkyy kotona. Tai siis kuuluu. Katselen televisiota tai luen jotain lehteä. Vaimo selittää päivän tärkeintä asiaansa ja lopulta haluaa minulta asiaan mielipiteen. Samalla havaitsen, että minun pitäisi vastata jotain edellä kerrottuun asiaan liittyvää. Minun on pakko tunnustaa, etten kuunnellut. Vaimo joutuu selittämään asian uudestaan. Minä häpeän ja mietin miksen kuunnellut.

Tämä maisemakonttorisondrooma on päällä myös monissa kokoontumisissa. Saatan sujuvasti olla mukana jossakin kokouksessa, tai muussa porukassa. Olen kuuntelevinani kaikkia ja kaikkea, mutta oikeasti en ole kuullut yhtään mitään. Joskus myöhemmin, kun asiaan palataan, kuulen asiasta vasta ensimmäistä kertaa. Paljastun. Häpeän taas.

Yrityksissä ei ole nykyään tilaa jokaisen omaan työhuoneeseen. Avo-, maisemakonttori on siis melkolailla ainut vaihtoehto. Miten maisemakonttorien sosiaalisuus muuttaa meitä ja tulevaisuuden ihmistä?
Kuinka monta asiaa menee korvilta ohi?