Kaveri kysyi taannoin kevyen kysymyksen, "Mikä on paras tv-sarja, jonka olet nähnyt?" En osannut vastata, mutta jäin miettimään asiaa ja nyt yritän vastata. (jätin listastani pois animaatiosarjat, ne voidaan panna järjestykseen joskus toiste.)
Paras tv-sarja:
1. Frendit. Kymmenen tuotantokautta tv-historiaa. Kuuden nykkiläisen nuoren aikuisen kasvutarina tilannekomiikalla ryhditettynä. Niin sarja kuin näyttelijätkin puhdistivat palkintopöytiä Emmy, Golden Globe, Katsojien Valinta ja Komediapalkinnoilla. Nopeatahtinen tilannekomiikka oli 90-luvulla vielä melko harvinaista tv-sarjoissa.
2. The Sopranos. Kuusi tuotantokautta tavallisten mafiosojen arkipäivää keskellä tavallisia ihmisiä. Järkyttävät 21 Emmy-palkintoa ja viisi Golden Globea. Karski päähenkilö Tony Soprano painiskeli pohjimmiltaan samojen murheiden kanssa, kuin kuka vain tavallinen ihminen. Lisäksi piti pitää mafiasuvun lankoja käsissä. No hitto, psykiatrillehan siinä joutuu!
3 Oz - Kylmä rinki. Listan hankalin kohta, kolmonen. Kuuden tuotantokauden mittainen HBO vankiladraama Oz, oli paikoin hyvin tiukkaa katsottavaa. Nykyaikaisen amerikkalaisen vankilan sisällä vankien ongelmat olivat samanlaisia, kuin missä tahansa vankilassa. Sarjan rakenteesta teki hienon kertoja. Kertojana ja sarjan eteenpäinviejänä toimi pyörätuolissa istuva vanki August Hill, joka näytteli myös LOSTissa. Oz:n vankilan henkilöhahmot olivat erittäin monisyisiä ja siksi mielenkiintoisia kaikkine seksuaalivähemmistöineen ja rotukiistoineen.
4. Band of Brothers - Taistelutoverit (minisarja)
YLE on näyttänyt ainakin kahdesti kyseisen kymmenen jaksoa sisälläänpitävän sarjan. Jokainen jakso on yli tunnin mittainen, joten paketti on kuitenkin aika massiivinen. Sarjassa seurataan amerikkalaisen laskuvarjojääkärijoukon taivalta toisen maailmansodan aikana. HBO tuotantoa. Jokaisen jakson alussa ja lopussa oikeat sotaveteraanit kertovat jaksoon liittyvistä tapahtumista. Viimeisessä jaksossa paljastetaan kuka noista vanhoista "tarinankertojista" on kukin sarjassa. Jäätävää ja niin todentuntuisesti tehtyä materiaalia! Kuusi Emmy-palkintoa ja yksi Golden Globe. Minisarjalle loistava potti!
5. C.S.I. - kaikki versiot. En ala eritellä Las Vegasia, Miamia tai New Yorkia tähän. Mutta sarja ansaitsee tulla listalle kahdesta syystä. Olkoon totta tai ei, ihmisille on tuotu kotisohville labrarottien tärkeä panos rikosten selvittämisessä. Kaiken lisäksi se näyttää mielenkiintoiselta työltä. Tekniikka on tutkinnassa pääosissa, mutta erilaisten näytteiden selvittäminen mitä uskomattomammista paikoista on ollut suosittua katsottavaa koko maailmassa. Toiseksi, sarjat näyttävät törkeän hyviltä. Ne ovat jokainen kuin pieniä elokuvia. Ne näyttävät pirun kalliilta tehdä. Onko paljon näyttelijöitä, nopeita leikkauksia, näyttäviä räjähdyksiä, takaa-ajoja ja mikä tärkeintä erikoisa rikoksia.
Siinä minun Top Viitonen. Lisäksi mietin listalle sarjoja kuten 24, Tähtiportti, House (joka oli hyvin lähellä listaa), Dexter ja Salaiset Kansiot (joka oli aikansa ennennäkemätöntä suuruutta! Voiko vielä vaihtaa?). Ällösiirappiosastossa Rimakauhua ja rakkautta ansaitsisi maininnan. Saa kommentoida!
maanantai 23. elokuuta 2010
maanantai 16. elokuuta 2010
Missä huumorini on?
Ei ole kovin helppoa olla "sosiaalinen" ja "hauska". Kun lähes koko elämän on ollut se suulas ja ehkä hieman näsäviisas pikkunulkki, isompana on vaikea muuttua. Ei seepra raidoistaan pääse. Mutta pääsisikö, jos tahtoisi?
Olen ollut sellainen poika, joita on yhdestä kolmeen jokaisella luokalla. Kuittailee muiden oppilaiden puheille ja välillä hakee irtopisteitä kommentoimalla opettajien puheita. Nappaa sanan tai kaksi ja vääntää ne pois asiayhteydestä. Heh, he. Ihmeen vähän kökötin slti jälki-istunnossa. Tunnit lasketaan yhden käden sormilla.
Lukiossa hieman rauhoituin. En enää ollut niin paljon äänessä ja keskityin välillä ihan oppimaankin. Aikuisena työelämässä vauhti on tasoittunut. Säröt karsiutuneet. Vaikka edelleenkin olen siellä, missä juttu kiertää ja kerrotaan toinen toistaan typerämpiä tarinoita, kaskuja ja vitsejä.
Mikä sillä nyt on?
Mutta annas olla, kun puhelias ja hauska on hiljaa. Ei heitä läppää takaisin, jos hänelle sanotaan jotain. Karsii puheistaan kaiken turhan pois ja hoitaa vain asialliset hommat.
Pelko hiipii läheisten mieliin. Mikä sitä vaivaa? Nyt on kyllä jotain pielessä? Mutta se vain on joskus niin, että aina vain ei huvita. Se ei ainakaan minulla ole vielä ollut mitään lääkkeillä hoidettavaa. Ainoastaan päivän parin downshiftaaminen korjaa tilanteen ja Munjuttu heittää taas surkeinta mahdollista läppää. Odottakaa vaan! En ole vielä lopettanut! (mikä downshiftaus? Googlaa se!)
Ympärillä olevat käyttäytyvät oudosti
Mutta jotain hauskan ihmisen hiljaisuudesta, tai oikeastan sen hiljaisuuden aiheuttamasta utoudesta kertoo se, että minulta saatetaan pyydellä anteeksi, jos on heitetty minulle tai minusta läppää. Sellaista jokapäiväistä, johon heitän AINA jotain takaisin, paitsi nyt. Hymähdän ja uppoudun omiin ajatuksiini.
Tai, jos mainitsen ääneen jonkin pidemmän loman, udellaan, "Onko täällä töissä jotain, miksi haluat lomalle"? Ei ole, ei. Koitan selitellä. Koska kaikki, johon hiljaisenhauska vastaa, kuulostaa selittelyltä. Sanoit mitä tahansa, missä porukassa tahansa.
Niin ja ihmiset, joiden viimeiseksi uskoisi elämästäsi kiinnostuvan, saattaavat kysyä, oletko suuttunut minulle? Täh?! Mistä? No en! Ja taas se hiljainen selittää...
Koomikon kyyneleet
Mitä, jos elämässä joskus tapahtuisi jotain sellaista, että aina hiljainen alkaisi olla koko ajan äänessä? Tai aina hauska ja puheliain ei puhuisi kuin kysyttäessä? Eikä mitään päivän tai viikon muutoksia, vaan lopullisesti.
Ajattelen aina välillä koomikkoja. Millaista on olla hauska työkseen? Olen lukenut, miten Peteliukselta tai Ruonansuulta halutaan kuulla tiettyjä tuttuja hauskoja laineja ihan tuolla arkiympäristössä. Yleensähän tilanteeseen liitty varmasti alkoholi. Eihän kukaan uskalla pyytää "extrakeikkaa" selvinpäin.
Monet työkseen hauskat ihmiset palavat loppuun. Kun maski joka ilta poistetaan, joskus tekee mieli lopettaa kokonaan.
Olen ollut sellainen poika, joita on yhdestä kolmeen jokaisella luokalla. Kuittailee muiden oppilaiden puheille ja välillä hakee irtopisteitä kommentoimalla opettajien puheita. Nappaa sanan tai kaksi ja vääntää ne pois asiayhteydestä. Heh, he. Ihmeen vähän kökötin slti jälki-istunnossa. Tunnit lasketaan yhden käden sormilla.
Lukiossa hieman rauhoituin. En enää ollut niin paljon äänessä ja keskityin välillä ihan oppimaankin. Aikuisena työelämässä vauhti on tasoittunut. Säröt karsiutuneet. Vaikka edelleenkin olen siellä, missä juttu kiertää ja kerrotaan toinen toistaan typerämpiä tarinoita, kaskuja ja vitsejä.
Mikä sillä nyt on?
Mutta annas olla, kun puhelias ja hauska on hiljaa. Ei heitä läppää takaisin, jos hänelle sanotaan jotain. Karsii puheistaan kaiken turhan pois ja hoitaa vain asialliset hommat.
Pelko hiipii läheisten mieliin. Mikä sitä vaivaa? Nyt on kyllä jotain pielessä? Mutta se vain on joskus niin, että aina vain ei huvita. Se ei ainakaan minulla ole vielä ollut mitään lääkkeillä hoidettavaa. Ainoastaan päivän parin downshiftaaminen korjaa tilanteen ja Munjuttu heittää taas surkeinta mahdollista läppää. Odottakaa vaan! En ole vielä lopettanut! (mikä downshiftaus? Googlaa se!)
Ympärillä olevat käyttäytyvät oudosti
Mutta jotain hauskan ihmisen hiljaisuudesta, tai oikeastan sen hiljaisuuden aiheuttamasta utoudesta kertoo se, että minulta saatetaan pyydellä anteeksi, jos on heitetty minulle tai minusta läppää. Sellaista jokapäiväistä, johon heitän AINA jotain takaisin, paitsi nyt. Hymähdän ja uppoudun omiin ajatuksiini.
Tai, jos mainitsen ääneen jonkin pidemmän loman, udellaan, "Onko täällä töissä jotain, miksi haluat lomalle"? Ei ole, ei. Koitan selitellä. Koska kaikki, johon hiljaisenhauska vastaa, kuulostaa selittelyltä. Sanoit mitä tahansa, missä porukassa tahansa.
Niin ja ihmiset, joiden viimeiseksi uskoisi elämästäsi kiinnostuvan, saattaavat kysyä, oletko suuttunut minulle? Täh?! Mistä? No en! Ja taas se hiljainen selittää...
Koomikon kyyneleet
Mitä, jos elämässä joskus tapahtuisi jotain sellaista, että aina hiljainen alkaisi olla koko ajan äänessä? Tai aina hauska ja puheliain ei puhuisi kuin kysyttäessä? Eikä mitään päivän tai viikon muutoksia, vaan lopullisesti.
Ajattelen aina välillä koomikkoja. Millaista on olla hauska työkseen? Olen lukenut, miten Peteliukselta tai Ruonansuulta halutaan kuulla tiettyjä tuttuja hauskoja laineja ihan tuolla arkiympäristössä. Yleensähän tilanteeseen liitty varmasti alkoholi. Eihän kukaan uskalla pyytää "extrakeikkaa" selvinpäin.
Monet työkseen hauskat ihmiset palavat loppuun. Kun maski joka ilta poistetaan, joskus tekee mieli lopettaa kokonaan.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Ryssäviha on noloa
Kymmenen vuotta Lappeenrannassa asuneena, säälittää ainainen ryssäviha. Tiedän, että etenkin vanhoille ihmisille on kova paikka, kun kunnat myyvät tontteja itänaapuriin. On kova paikka, kun kerrostalossa naapuriin muuttaa venäläinen pariskunta. "Vastahan ne veivät meiltä perkele maat!"
"Vastahan"? Sodasta on paljon aikaa. Miksi 40-vuotiaan venäläisen pitäisi kärsiä isoisänsä aikaisen sotajohtajan päätöksistä? Ja mitä pahaa siinä on, jos muuttaa Suomeen asumaan ja elää kulttuurin vaatimalla tavalla?
Sauna
Historiassa pyöriminen ja vanhojen kaivelu eivät ole 2000-lukua. Tuoreimpana esimerkkinä löylynoton mm-kisoissa kuollut venäläinen. Jotkut ystäväni jopa naureskelivat asialle. Tuskin olisivat naureskelleet, jos suomalainen olisi kuollut.
On totta, että venäläiset tuovat Kaakkois-Suomeen tonneittain rahaa, jota ilman, moni kunta olisi korviaan myöten veloissaan. Moni kaupunki ei olisi saanut 25 eri erikoisliikettä kaupunkiin, jollei venäläiset näissä kaupoissa kävisi.
Ja kun venäläinen kääräisee kassalla taskustaan rullalle laitetun setelinipun violetin ja vihreän värisiä euroseteleitä, moni suomalainen kateuksissaan alkaa ryssitellä. Suomalaisen heikko itsetunto puskee pintaan. Ollaan olevinaan, vaikka syömmessä riipaisee! Ja ollaan niin pirun kateellisia kaikesta!
Tavat istuvat tiukassa
Usein muuten ryssittelyyn intoutuvat puhuvat mustistakin neekerinä. Ja seuraavassa lauseessa vakuutetaan, etten ole rasisti. Ehkä tämä kulkee suvuissa. Tosin lähes kaikki yli parikymppiset osaavat jo käyttäytyä korrektisti. Ainakin ulospäin.
Pääkaupungiseudulla asuvat ovat tottuneet erilaisiin kulttuureihin. Siellä ihmiset ainakin otetaan ihmisinä, kansallisuudesta riippumatta. Tai ainakaan ei ääneen sanota, mitä ajatellaan. Ja unohdetaan ryssät ja neekerit.
"Vastahan"? Sodasta on paljon aikaa. Miksi 40-vuotiaan venäläisen pitäisi kärsiä isoisänsä aikaisen sotajohtajan päätöksistä? Ja mitä pahaa siinä on, jos muuttaa Suomeen asumaan ja elää kulttuurin vaatimalla tavalla?
Sauna
Historiassa pyöriminen ja vanhojen kaivelu eivät ole 2000-lukua. Tuoreimpana esimerkkinä löylynoton mm-kisoissa kuollut venäläinen. Jotkut ystäväni jopa naureskelivat asialle. Tuskin olisivat naureskelleet, jos suomalainen olisi kuollut.
On totta, että venäläiset tuovat Kaakkois-Suomeen tonneittain rahaa, jota ilman, moni kunta olisi korviaan myöten veloissaan. Moni kaupunki ei olisi saanut 25 eri erikoisliikettä kaupunkiin, jollei venäläiset näissä kaupoissa kävisi.
Ja kun venäläinen kääräisee kassalla taskustaan rullalle laitetun setelinipun violetin ja vihreän värisiä euroseteleitä, moni suomalainen kateuksissaan alkaa ryssitellä. Suomalaisen heikko itsetunto puskee pintaan. Ollaan olevinaan, vaikka syömmessä riipaisee! Ja ollaan niin pirun kateellisia kaikesta!
Tavat istuvat tiukassa
Usein muuten ryssittelyyn intoutuvat puhuvat mustistakin neekerinä. Ja seuraavassa lauseessa vakuutetaan, etten ole rasisti. Ehkä tämä kulkee suvuissa. Tosin lähes kaikki yli parikymppiset osaavat jo käyttäytyä korrektisti. Ainakin ulospäin.
Pääkaupungiseudulla asuvat ovat tottuneet erilaisiin kulttuureihin. Siellä ihmiset ainakin otetaan ihmisinä, kansallisuudesta riippumatta. Tai ainakaan ei ääneen sanota, mitä ajatellaan. Ja unohdetaan ryssät ja neekerit.
maanantai 2. elokuuta 2010
On vanha jengi koossa taas
Runsas viikko sitten vietin päivän vanhojen lapsuudenkavereitteni kanssa. Suurinta osaa en ollut nähnyt yli 12 vuoteen! Mitä nyt viime vuosina kuvissa Facebookissa, mutta en kasvotusten.
Meillä oli melko tiivis kaveriporukka 80-luvulla. Kolmen korttelin kakarat touhusimme yömyöhään rosvoa ja pollaa, keinupalloa, purkkista, kirkkistä tai vain istuskelimme ja puhuimme kaikesta maan ja maailmankaikkeuden väliltä. Lähiössä oli myös valtava jalkapallokenttä ja luistelurata sekä -kaukalo. Siellä pelasimme jääkiekkoa, jalkapalloa ja pesäpalloa.
Pesäpalloa Alakentällä
Yksi kavereista kutsui porukan koolle tänä kesänä. Tarkoitus oli muistella vanhoja ja pelata pesäpalloa. Aivan loistava idea! Noin 14 hengen joukosta paikalle saatiin lopulta kahdeksan aktiivia. Parille kutsua ei koskaan saatu toimitettua erilaisista epähuomioista johtuen. Pari jätti tulematta, vedoten mm. työkiireisiin, joita aikuisilla jo ikävä kyllä on. Mutta erittäin monet perheelliset olivat saaneet asiat hoidettua, jotta pääsivät mukaan.
Vanhojen kavereiden tapaaminen oli hieman jännittäväkin. Halattiin jokainen ja vaihdettiin kuulumisia. Nykyisen sosiaalisen median aikakautena monesta tosin jo paljon tiedettiinkin, mutta kasvotusten kertominen on aina parempi vaihtoehto.
Syöttäjä, jota et ole nähnyt 14 vuoteen
Oli mukava huomata, että lapsuudesta tuttuja luonteenpiirteitä oli ihmisissä edelleen. Pohjimmiltaan ihminen ei muutu nuoruuden jälkeen, luulen. Toiset nuorempana hieman hiljaiset, eivät enää jääneet hiljaisiksi. Toiset puheliaammat, eivät tuntuneet enää niin puheliailta. Särmät olivat iän myötä hioutuneet. Jutut olivat kuitenkin kuin olisimme vasta eilen eronneet.
Tuntuu, että kun olet elänyt ihmisen kanssa lapsuutesi ja nuoruutesi, tunnet hänet vanhempanakin. Nämä ovat ihmisiä, jotka tietävät minusta enemmän kuin vanhempani. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut kauemmin kuin työkaverini tai vaimoni. Nämä kaikki ovat ihmisiä, joiden kanssa on naurettu, itketty, kärsitty pientä kipua ja jaettu mielettömiä onnenhetkiä! Se yhdistää.
Kevyet puheenaiheet jäivät nuoruuteen
Kun kolmetuntinen pesäpallo oli takana, osa porukasta saunoi ja osa lähti yhteiseen illanviettoon syömään ja nauttimaan pikkukaupungin iltaelämästä. Toisia kutsui jo työt.
Ennen ravintoloita puhuimme vanhemmista ja lapsista. Kenen isällä tai äidillä oli mikäkin tilanne. Kenen lapsi oli itkuisa (lue: persoonallinen), kenen allerginen. Nuorena emme edes tuhlanneet ajatusta moisiin asioihin. Nyt kaikki on toisin. Elämänarvot saavat toisenlaiset mittasuhteet. Ihminen kasvaa ja luo uutta. Ihminen luopuu vanhasta. Niin se menee. Kavereiden kanssa emme koskaan olleet joutuneet puhumaan asioista, joista nyt tavatessamme puhuimme paljon. Perheistä.
Ajattelin verrata tapaamistamme luokkakokoukseen. Tuolla vertauksella en tekisi kunniaan lapsuudenystävilleni. Kunnan ja valtion järjestämä koulu on pieni taival ihmisen elämässä, jos toisessa vaakakupissa on elämänmittainen ystävyys samanhenkisten ihmisten kanssa.
Toivottavasti lapsuudenystävien tapaamisestamme tulee perinne. Kerta vuoteen lienee riittävä. On tarpeeksi vaikeaa järjestää jo nyt kuviot runsaan vuorokauden vapaaseen aikaan. Aikaan, joka kannatti järjestää!
Meillä oli melko tiivis kaveriporukka 80-luvulla. Kolmen korttelin kakarat touhusimme yömyöhään rosvoa ja pollaa, keinupalloa, purkkista, kirkkistä tai vain istuskelimme ja puhuimme kaikesta maan ja maailmankaikkeuden väliltä. Lähiössä oli myös valtava jalkapallokenttä ja luistelurata sekä -kaukalo. Siellä pelasimme jääkiekkoa, jalkapalloa ja pesäpalloa.
Pesäpalloa Alakentällä
Yksi kavereista kutsui porukan koolle tänä kesänä. Tarkoitus oli muistella vanhoja ja pelata pesäpalloa. Aivan loistava idea! Noin 14 hengen joukosta paikalle saatiin lopulta kahdeksan aktiivia. Parille kutsua ei koskaan saatu toimitettua erilaisista epähuomioista johtuen. Pari jätti tulematta, vedoten mm. työkiireisiin, joita aikuisilla jo ikävä kyllä on. Mutta erittäin monet perheelliset olivat saaneet asiat hoidettua, jotta pääsivät mukaan.
Vanhojen kavereiden tapaaminen oli hieman jännittäväkin. Halattiin jokainen ja vaihdettiin kuulumisia. Nykyisen sosiaalisen median aikakautena monesta tosin jo paljon tiedettiinkin, mutta kasvotusten kertominen on aina parempi vaihtoehto.
Syöttäjä, jota et ole nähnyt 14 vuoteen
Oli mukava huomata, että lapsuudesta tuttuja luonteenpiirteitä oli ihmisissä edelleen. Pohjimmiltaan ihminen ei muutu nuoruuden jälkeen, luulen. Toiset nuorempana hieman hiljaiset, eivät enää jääneet hiljaisiksi. Toiset puheliaammat, eivät tuntuneet enää niin puheliailta. Särmät olivat iän myötä hioutuneet. Jutut olivat kuitenkin kuin olisimme vasta eilen eronneet.
Tuntuu, että kun olet elänyt ihmisen kanssa lapsuutesi ja nuoruutesi, tunnet hänet vanhempanakin. Nämä ovat ihmisiä, jotka tietävät minusta enemmän kuin vanhempani. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut kauemmin kuin työkaverini tai vaimoni. Nämä kaikki ovat ihmisiä, joiden kanssa on naurettu, itketty, kärsitty pientä kipua ja jaettu mielettömiä onnenhetkiä! Se yhdistää.
Kevyet puheenaiheet jäivät nuoruuteen
Kun kolmetuntinen pesäpallo oli takana, osa porukasta saunoi ja osa lähti yhteiseen illanviettoon syömään ja nauttimaan pikkukaupungin iltaelämästä. Toisia kutsui jo työt.
Ennen ravintoloita puhuimme vanhemmista ja lapsista. Kenen isällä tai äidillä oli mikäkin tilanne. Kenen lapsi oli itkuisa (lue: persoonallinen), kenen allerginen. Nuorena emme edes tuhlanneet ajatusta moisiin asioihin. Nyt kaikki on toisin. Elämänarvot saavat toisenlaiset mittasuhteet. Ihminen kasvaa ja luo uutta. Ihminen luopuu vanhasta. Niin se menee. Kavereiden kanssa emme koskaan olleet joutuneet puhumaan asioista, joista nyt tavatessamme puhuimme paljon. Perheistä.
Ajattelin verrata tapaamistamme luokkakokoukseen. Tuolla vertauksella en tekisi kunniaan lapsuudenystävilleni. Kunnan ja valtion järjestämä koulu on pieni taival ihmisen elämässä, jos toisessa vaakakupissa on elämänmittainen ystävyys samanhenkisten ihmisten kanssa.
Toivottavasti lapsuudenystävien tapaamisestamme tulee perinne. Kerta vuoteen lienee riittävä. On tarpeeksi vaikeaa järjestää jo nyt kuviot runsaan vuorokauden vapaaseen aikaan. Aikaan, joka kannatti järjestää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)