Kolmas tuli - lomalla jälleen

Kolmanteni syntyi kaksi päivää sitten, tiistaina. Hän ja kihlattu ovat vielä sairaalassa, pääsevät huomenna kotiin. Viimeisen kerran. On ainakin puhuttu, että nyt saa riittää :)

Samalla minulla alkoi kolmen viikon isyysloma ja siihen perään vielä lomaviikko, mikä on tämän vuoden aikana pidettävä, joten pääsen auttelemaan ihan kunnolla.

Kovin juttu tämä tulee olemaan vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiselle pojalle. Hän on ollut tässä viimeisen kolmen kuukauden ajan niiiiiiiin äidinpoika, ettei mitään rajaa. Isä ei ole kelvannut syöttämään, ei vaipanvaihtoon, ei juuri mihinkään, jos äiti on ollut paikalla. Kun äitiä ei näy, kaikki on mennyt loistavasti. Ihan Mr. Jekyl & Mr. Hyde -kamaa koko pieni mies. Saa nähdä, miten huominen kotiutumispäivä sujuu :)

Isosisko on jo kokenut keskimmäisen syntymän ja kaikki on hänelle jo toisintoa. Tämän rauhallisuuden asian suhteen näkee jo. Ehkä pientä ylpeyttäkin on havaittavissa tuossa viisivuotiaassa. "Haha, olen Isosisko ja kohta osaan jo lukea!"

Mistä auto?

Huomasin tänään, istuimia autoon sovittaessani, että me emme kaikki mahdu samaan autoon! What The F... Mitä nyt? Uusi auto? Joku lestadiolaismalli? Meille! Varmaan käytävä hyvän autokauppiaan pakeilla ja katsottava, että mihin mahtuisimme. Kun koira ja ensi kesänä koiratkin pitäisi mukaan mahtua. Vaunuista puhumattakaan :)

Onhan tämä paikoitellen ihan hullua! Mutta itse ainoana lapsena nauran. Oikeastaan on hienoa, että on säpinää ja minäkin joudun kovaan vastuuseen. Ei tällaista työelämässä saavuta. No ehkä Nalle, en tiedä. Itse ainakin arvotan lapset ylimmälle tasolle. Se on minulle tärkeintä. Isä.

Yhteenvetoa ja tajunnanvirtaa vuorotteluvapaasta

Kolme päivää jäljellä. Alkaa olla vähän tyhjä olo. Tähänkö tämä vuorotteluvapaa nyt päättyi? Olisihan voinut olla vielä kotonakin. Päivät ovat menneet lasten rytmeissä ja ne rytmit ovat sopineet erittäin hyvin minulle. Vuoden alun aikana, kun oli pimeää, tarvitsin itsekin paljon enemmän unta kuin nyt. Tosin se oli aikaa, kun nuorinta piti käydä joka yö kerrasta kolmeen rauhoittelemassa joko silittäen tai antamalla tutti. Viimeisen runsaan kuukauden ajan poikakin on jo nukkunut yön ilman heräämisiä. Tai, jos on herännyt, on itse osannut nukahtaakin.

Kihlatun kanssa puhuimme juuri, miten paljon paremmin poikani tunnen, kun olen häntä hoitanut kasvun herkässä vaiheessa. Vaikeahan se on kuvitella, mutta toivottavasti poika osaa turvautua minuunkin hädän hetkellä, vaikka edelleen se oma äiti tuntuu olevan ihan ykkönen.

Kiinnostusta selvästi on

Viikonloppuna tapasin joukon ystäviäni (miehiä), jotka kyselivät ilokseni aika paljon keväästä. Miten sain päiväni kulumaan, miten jaksoin, kannattiko, ja niin edelleen. Päivissä oli aina hyvä rytmi. Aamulla heräsimme, söimme aamupalan, kävimme lenkillä (vaunut, kevääseen saakka kaksi koiraa, välillä tytär pulkassa ja nyt hän jo pyöräilee itse). Huhtikuuhun saakka poika otti kahdet päiväunet, joten nukahti jo aamulenkille.

Keskipäivän molemmin puolin tein ruuan. Jos se oli valmiina, leikimme yläkerrassa. Välipalan jälkeen poika otti toiset tirsat ja illalla olikin jo hulinoiden aika. Lapsihan syö melkein koko ajan. Kun aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala jaetaan noin kahdentoista tunnin kesken, ei siinä ole paljon rytmistä pulaa.

Kun poika alkoi nukkua vain yhdet päiväunet, ehdin tuon noin kello 11.30 ja 14.30 välillä vähän siivota, tiskata, pyykätä, levätä itsekin tai katsella tallentamiani ohjelmia. Kaikkea kun tekee joka päivä vähän, eivät hommat keräänny vuoriksi.

Oppimisen ihmeellinen elämys

Olen kirjoittanutkin jo, että maaliskuun pojan sairastelujakso oli aika uuvuttava. Lähinnä siitä valvomisesta muistan selkäkivut, jotka tulivat, kun kahtena peräkkäisenä yönä kannoin itkevää poika useita tunteja. Muistan miettineeni, ettei tämä kestä viikkoja. Ei kestänyt, vaikka välillä siltä tuntui.

Lapsen oppiminen on mahtavaa seurattavaa. Ne pienet jutut, kuten kädestä ottaminen ja käteen antaminen ovat varmasti lapselle isoja juttuja. Joskus istuimme lattialla pojan kanssa kymmeniä minuutteja ja hän lastasi yksi kerrallaan puupalikoita käsilleni. Sitten, kun kaikki palikat olivat siinä, hän otti ne yksitellen pois. Tätä pystyi helposti jatkamaan useita minuutteja.

Muistan myös ne riemukkaat kiljahdukset suihkussa, uimassa, pulkassa, ”hippaleikissä” ja aamuheräämisessä. Niin, poika on aivan pähkinöinä, kun aamulla menee hänen näkyville. Poika kiljuu ja nauraa ja hyppii tasajalkaa pinnasängyssään puoli minuuttia. Ihan innoissaan! Olen myös tulkinnut nuo huutelut ymmärrettävälle kielelle. ”Uusi päivä! Iskäkin on hereillä! Jee, uusi päivä! Ai niin, tässä on mun haisukorva (unilelu) tahdotko nähdä?”

Kerroin ystävilleni, että vapaani aikana näin pojan ensimmäiset askeleet, sohvalle kiipeämisen oppimisen ja opetin tytön ajamaan ilman apupyöriä. Tein omia ruokia lapselle, joka opetteli syömään kiinteämpää ruokaa.

Päivääkään en vaihtaisi

Voi olla, että kun palaan ensi viikolla töihin, päivärytmini on vähän aikaa siirtymätilassa. Onneksi työrytmi on niin eri, että tuo muutos tapahtuu varmasti nopeasti. Toisaalta on mukava päästä puhumaan aikuisten kanssa. On joskus keväällä mennyt päivä tai pari, ettei ole tullut puhuttua kuin kihlatulle, onneksi edes hänelle. Onhan se erilaista puhua päivät lapselle, joka ei sano oikein ymmärrettävää sanaakaan. Nelivuotias sen sijaan on kovassa kyselyiässä ja niihin kaikkiin kysymyksiin vastaaminen alkaa välillä käydä työstä.

Vuorotteluvapaa. Suosittelen, jos siihen on mahdollisuus. Taaperon hoitaminen kotona. Suosittelen, jos siihen on mahdollisuus. Kyllä se arki pyörii kotona isänkin voimin. Ja jos miehet pelkäävät, että elämä, ystävät ja ura lipuvat ohitse, jos jää kotiin lasta hoitamaan, niin panepa se kätesi vesiämpäriin ja ota sieltä pois. Mikäli vesi ei tänä aikana ole jäätynyt, mitään täytettävää aukkoa ei ole.

Viimeinen muskari - helle on uusi tuttavuus #lapset

Kävimme tänään viimeistä kertaa pojan kanssa musiikkileikkikoulussa, muskarissa. Pojan äiti heittä käsittääkseni sen talvella puolivitsillä, että menisimme. Sanoinkin, että joo. Aloitimme tammikuussa ja tänään nyyttäreitä siellä viettäessämme, oloni oli toki hieman haikea.

Muskarissa tapahtui kevään aikana paljon mieleen jääneitä juttuja. Poika puraisi muskarin opettajaa sormesta, otti ensimmäiset askeleensa ollessaan lumoutunut soittorasiasta ja muutenkin kokemus oli (ainakin minulle) tärkeä. Muutenkin kevät ja vuorotteluvapaani ovat kuluneet todella nopeasti.

Kirjoitin joskus vapaani puolivälissä, että suosittelin pienen lapsen kanssa kotiin jäämistä isillekin. Suosittelen edelleen. Maaliskuinen sairastelu/valvomisjakso oli toki aika helvetillinen, mutta esimerkiksi kolmen vuoden jaksossa, kaksi viikkoa on aika pieni hetki.

Eikö pueta ulkovaatteita?

Helteiset päivät olivat pojalle ensimmäiset, jotka hän oikeastaan tajuaa. Niinpä lauantaina olikin ulkona olemista. Poika ihmetteli, kun ei tarvinnut haalaria, ei hanskoja ja päässä oli joku lipppis! Hän istui nurmikolla 20 minuuttia paikallaan ja katseli vaan ympärilleen, minua, äitiä, koiraa. Lopulta uskalsi liikkua. Olihan se varmaan erikoista, kun aina on (välillä taistellen) puettu ulkovaatteet ja menty ulos. Nyt voi olla sisävaatteissa! Whaaat?!? OMG?!? (hieman nuorisokieltä tähän väliin)

Eilen, sunnuntaina, poika otti askeleet ulkona ilman kenkiä ja sukkia. Liekö pistellyt, kun koetti astua koko ajan toisen jalkansa päälle. Herkempi puolikin pojasta löytyi. Jalkapohja.

Ekat päikkärit sisällä

Varauduimme helteisiin nukuttamalla pojan ensimmäistä kertaa päiväunille sisälle. Ensimmäiset unet noin kaksi tuntia. Toiset, anoppilas… sori, pojan mammalassa, hieman yli kaksi tuntia. Nyt ovat kolmannet menossa, kun tätä kirjoitan, nukkunut nyt kaksi tuntia 20 minuuttia. Yleensä aika tarkkaan kolmen tunnin yhdet päikkärit on nyt nukkunut. Oppimista tämäkin. Tämä ihan siksi, että unet taataan. Ulkona on nyt varjossa 29,9 astetta varjossa, vaunuissa pari astetta enemmän. Sisällä saadaan säädettyä lämpötila 22 tienoille, joten tekniikallakin on iso osa hyvinvoinnissa.

Vuorotteluvapaani kaksi viimeistä viikkoa ovat menossa. Alun perin niitä oli 19. Se tuntui pitkältä ajalta. Nyt tuntuu, että se on mennyt. Jo nyt tuntuu, että se ei ole mennyt hukkaan. Olen oppinut. Toivon, että lapseni ovat oppineet. Toivon, että kihlattu on nauttinut töistä, pitkän tauon jälkeen.

Meillä juhlakin on arkea

Totesin otsikon vappuna, kun lasten rytmissä heräsimme jo ennen kuutta. Alkoholia oli meidän vapussa vain lehtien mainoksissa. Tippaleipää ja simaa sentään joimme ja söimme. Muuten keskellä viikkoa olevat pyhät ja juhlat eivät juuri meillä näy. Lasten rytmillä mennään, mutta totesimme, ettei tämä onneksi jatku montaa vuotta. Kohta lapsia ei saa sängystä aamuisin ylös millään, vaikken sitä nyt oikein uskokaan. Kyllä me vielä joskus nautimme brunssit ja skumpat vappuna.

Hei, hei, apupyörät

Nelivuotias otti vappuna niskalenkin pyöräilystä. Nostin apupyörät niin korkealle, etteivät ne ottaneet maahan kiinni kurveissakaan. Pyöräily alkoi sujua hyvin ja seuraavana päivänä ehdotin apupyörien ottamista pois kokonaan. Sekin kävi ja niin tyttö on nyt ylpeä pyöräilijä. Se on aivan sanoinkuvaamattoman hienoa nähdä lapsen kasvoilla intoa ja iloa omasta osaamisesta. Sitä riemastuu isänäkin pienen saavutuksista. Ihan mahtavaa!

Viime viikkoina on selvästi alkanut huomata, miten nelivuotias ja 14-kuinen alkavat olla toisilleen jo kavereita. Kun nuorempi jo kävellä hortoilee ja tasapainoilee, niin isompikin on jaksanut alkaa leikkiä jotenkin eri tavalla hänen kanssa. Vielähän pieni ei ymmärrä leikkimisestä varmaan mitään. Mättää vain leluja laatikkoon ja sieltä pois, työntää potkuautoa ja syö pehmoleluja.

"Mie ite!"

Jotain sentään poikakin jo tahtoo tehdä ja auttaa. Hän vie oman likaisen vaippansa itse roskikseen! Kyllä! Kantaa ja hoippuu roskikselle, avaisi ovenkin, jos sen kokonaan jaksaisi ja pudottaa vaipan roskikseen. Kehumisen ja kannustuksen jälkeen hän näyttää jopa olevan ylpeä osaamisestaan. Eilen kuulin roskiksen oven käyvän ja sain pojan kiinni panemasta käyttämätöntä vaippaa roskikseen. Hän oli kovin hämmentynyt, kun yritin selittää, ettei sitä laiteta sinne, vain käytettyjä. Noh, kaikki aikanaan.

Vuorotteluvapaatani on nyt jäljellä neljä kokonaista viikkoa! Neljä! Alussa niitä oli 19. Huh hu!

Mikä kärsivällisyys?

Vauhti lisääntyy, mutta tolkku ei seuraa kehityksessä mukana. Kolmen viime päivän ajan poika on tainnut olla lähes yhtä paljon kävellen kuin istumassa. Tällä hetkellä on yksi mustelma otsassa ja toinen nenävarressa, silmien välissä. Otsaan kolahti, kun pieni mies kävellä hortoili pöytään. Ajatteli varmaan kävellä pöydän ali. Toinen tuli horjahduksesta tuolin jalan poikkipuuhun.

Vahtimisen tärkeys on siis viikossa lisääntynyt huomattavasti. Lapsen nopeus ja ketteryys ovat myrkkyä. Ja jos menet huutamaan pojan nimen ja EI!, tiedät, että vauhti ja karkuun pyrkiminen nopeutuvat. Samalla alkaa myös hervoton naurunkiherrys. Ei voi kuin hymyillä itsekin, vaikka välillä suututtaisi.

Vaarojen minimointia

Lapselle on tullut myös paljon pituutta ja ulottuvuutta lisää kuukaudessa. Keittiössä leikkuulaudat, veitset, lasit ja muut on muistettava laittaa kauas pöytätason reunasta, tai ne ovat lattialla. Ruokapöytämme on hieman korkeammalla, mutta sieltäkin on isin haarukka lähtenyt ruuan kanssa lattialle.

Lusikka ja haarukka ovat alkaneet löytää myös yhä useammin lapsen omaan suuhun. Vielä hän ei saa lautaselta itse otettua ruokaa lusikkaan, mutta kun sitä on lusikassa, on se useimmin suussa, kuin maassa. Harjoittelu on silti vasta aivan alussa ja kärsivällisyys kaiken uuden opettelussa on hyvin olematonta.

Pihalle, mars!

Lappeenrannassa on ollut jo monta upeaa keväistä päivää. Olemme viettäneet paljon aikaa ulkona, normaalien aamu- ja päivälenkkien lisäksi. Usein ollaan illallakin ruuan ja iltapesun välillä käyty vielä ulkona. Poika sai kokeilla myös siskon vanhaa, tyylikästä vaaleanpunaista pyöräilykypärää, kun kävimme pyöräilemässä. Istuimessa matkustaminen tuntui olevan aika kivaa.

Jokin äiti-vaihe on taas tullut kylään. Kun äiti on näkyvillä, poika tahtoo olla hänessä sitkeästi kiinni. Kun äidin luota uskaltaa lähteä itsekseen leikkimään, äidin on paras pysyä paikallaan. Kun äiti lähtee liikkeelle, alkavat itku ja huuto ja tulee kiire äidin perään. Isä ei tuolloin ole mitään. Mutta, jos äiti poistuu vaikka koiran kanssa lenkille tai menee yläkertaan, pojan paha mieli unohtuu 15 sekunnissa ja isän höpsöttelytkin kelpaavat. Vähän samanlainen kausi oli pari kuukautta sitten. Kun äiti tuli töistä, ei poika tahtonut häntä silmistään päästää.

Ensimmäiset askeleet on nyt otettu #lapset

Niin se vain elämä muuttuu kun elintila laajenee. Poika alkaa olla jo ihan koko ajan vahdittava. Pituutta ja notkeutta on tullut nopeasti sen verran, että kiipeily ihan mihin vaan alkaa olla kova sana. Ensi askeleet on otettu viikko sitten. Tämäkin tapahtui muskarissa.

Musiikkileikkikoulun päätteeksi lapset kerääntyvät opettajan ympärille ja tämä näyttää soittorasiaa. Se on ollut ensimmäisestä kerrasta asti hyvin kiehtova. Viime kerralla poika seisoi ja tapitti lumoutuneena soivaa rasiaa ja otti neljä hapuilevan hoippuvaa askelta opettajaa kohti. Huomasin sen, mutta tajusin vasta tunnin jälkeen, että siinähän ne ekat askeleet olivat. Hallitut askeleet, ilman tukea ja niille lähdettiin seisovasta asennosta!

Samalla kerralla yksi toinen poika, joka on ollut kanssamme samassa uimakoulussakin, oli alkanut kävellä. Hän suorastaan juoksi heiveröisin jaloin ja ottanut itsenäiset ensi askeleensa vain kuusi päivää aiemmin. Kun liikkumisen mahdollisuus ja riemu löytyy, sitä on vaikea pitää piilossa. Eikä pidäkään.

Nyt viikko myöhemmin meilläkin poika lähtee seisoviltaan kävelemään jonkin mielenkiintoisen asian perään ja menee parhaimmillaan kahden kolmen metrin matkan. Siitä se lähtee.

Omaa aikaa ja laatu aikaa

Viikko sitten sain ”omaa aikaa” kotioloista, kun tuli mahdollisuus lähteä mökille polttopuuhommiin. Yksi yö metsän rauhassa, mökkiä lämmitellen ja moottorisahaa laulattaen oli omalla tavallaan väsyttävä, mutta henkisesti lepuuttava. 

Pääsiäisenä saamme pojan äidin kanssa vähän omaa aikaa, kun jälkikasvu lähtee mammalaan yökylään. Itse menemme seuraavana päivänä perässä ja siellä on tarkoitus nauttia rosvopaistia ja muita herkkuja.

Sääennusteet lupaavat lämmintä pääsiäistä, joten olosuhteet oikein mukavalle viikonlopulle ovat ilmassa. Kevät ja lämpö saavat omalta osaltaan jaksamaan paljon paremmin. Jostain syystä itselläkin tekee mieli päästä taas säännöllisempään kuntoiluun käsiksi. 

Kohta tämä jo loppuu!

Havahduin taas siihen, että vuorotteluvapaatani on vain puolitoista kuukautta jäljellä. Kyllä. Vain. Aika tuntuu menevän niin nopeasti.

Jo nyt voi suositella vuorotteluvapaata kaikille, joilla siihen mahdollisuus on. Ja jos on mahdollisuus, miehilläkin, jäädä kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan, niin kannattaa jäädä. Oma rytmi muuttuu kyllä täysin, kaikessa pitää vähän joustaa ja omaa aikaa ei siltikään paljon jää. Välillä väsyttää ihan hemmetisti, mutta tuntuu, että on tämä kaikki sen arvoista.

Pojan kanssa neuvolassa - lapsi oppii koko ajan uutta

Pääsimme vihdoin ja viimein pojan yksivuotisneuvolaan. Keuhkoputkentulehduksen, korvatulehduksen ja vauvarokon vuoksi sitä siirrettiin kahdesti, yhteensä lähes kuukaudella. Kuten arvelimmekin, painoa oli tullut tuskin nimeksi kolmessa kuukaudessa. Sen verran poika hoikkeni kahden viikon kuumeilun ansiosta, että massakausi koittaa vasta nyt huhtikuussa #hymiö

Yksivuotisneuvola oli myös käynti, kun koitti kolmen piikin aika. Poika otti pistot reippaasti ja hoitajakin sanoi, että päästiin aika pienillä itkuilla. Varoitteli kuumeen nousemisesta huomenna, mutta katsotaan. Kuumeeseen olemmekin jo ehtineet tottua. Seuraava käynti on vasta puolen vuoden päästä, mikä sekin kertoo, että lapsi kasvaa niin nopeasti. Kohta riittää kerran vuodessa käynti. Sitten kouluun…

Isä neuvolassa

Oli eka kerta, kun käyn neuvolassa yksin lapsen kanssa. Hoitajan kanssa jutustelu meni mielestäni oikein hyvin ja osasin vastata kaikkiin kysymyksiin ja kertoa mielestäni selkeästi ja monipuolisesti pojan arjesta. Kyseli hoitaja minunkin fiilikset vuorotteluvapaa-aikanani.

En tiedä, mutta minulla on sellainen kuva, ettei hoitajillekaan ole välttämättä jokapäiväinen juttu, että lapsi käy vain isän kanssa neuvolassa. Toivoisin, että tällainen olisi lisääntymässä, sillä miehet hei, kyllä me ehdimme olla vielä töissä ja harrastuksissamme, jos muutamia kuukausia tai vuosia hoitaa lapsia. Monilla ei vain vieläkään ole siihen mahdollisuutta. Toisaalta, monilla ei varmasti ole halujakaan jäädä jälkikasvun kanssa yksin kotiin.

SaiPaa ja lelujen pesua

Musiikkileikkikoulussa muuten sattui pieni hauska kohtaus. Yksi vanhemmista huomasi pojallamme SaiPa-tutin maanantaina, kun joukkueella oli Jypiä vastaan seitsemäs ja ratkaiseva peli. Sanoin, että nyt jos koskaan SaiPa-tutti on oltava mukana kannustuksessa! Lopulta SaiPa eteni neljän joukkoon. Pitänee kuitenkin muistuttaa, että ottelusarjan ollessa kesken, poika myös heitti samaisen tutin wc-pönttöön. Se ei onneksi ollut enne.

Pojalla on elämässään nyt vaihe, kun tavaroita pitää ottaa jostain ja laittaa takaisin johonkin. Yhtenä esimerkkinä oli unilelun hakeminen pinnasängystä ja sen vieminen pyykkikoneeseen. Koneessa odottivat jo kolme muovista kylpylelua. Pitää siis olla tarkkana, kun pesee pyykkiä, ettei pese jotain muutakin.

Tautia takana - vapaa yli puolivälin

Helpottaa. Kolme viikkoa on ollut aika hulinaa. Poika tuli yksivuotissynttäreiden aikoihin nuhaan, ja tauti äityi keuhkoputkentulehdukseksi. Kun siitä selvittiin, kuumeilu jatkui. Löytyi korvatulehdus. Kuume ei hellittänyt ja kohta näppylät kertoivat syyksi vauvarokon! Että ihan tuommoinen kolmen kuumetaudin putki, kun ensimmäisen vuoden sai olla sairastelematta.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei viime viikkoina ole väsyttänyt. Poika on ollut päiviä ihan sylikunnossa. Ei ole syönyt, ei oikein jaksanut leikkiä. Sylissä on ollut hyvä olla ja jonkun kantamana on ollut hyvä liikkua. Kun äiti on hoitanut työtään, on päivisin huolehtiminen jäänyt siis minulle.

Hoikkalori (ei kuitenkaan se apina)

Yöt menivät oikeastaan ihmeellisen hyvin. Muutamana yönä piti rauhoitella maidolla ja yhtenä yönä ottaa meidän väliin sänkyymme nukkumaan. Joinakin aamuina heräsimme tosin jo aamulla neljän ja viiden välillä, mikä on aikaista jopa meillä. Normaalisti, kun kuuden maissa poika alkaa heräilemisen jokeltelullaan.

Taudit saivat aikaan sen, että poika on hoikistunut huomattavasti. Huomasimme sen lauantaina vauvauinnissa viimeistään, kun pojan uikkarissa oli aika paljon tyhjää tilaa. Yksivuotisneuvolakin on jouduttu siirtämään jo kahdesti ja nyt pääsemme sinne vasta runsaan viikon päästä. Painokäyrään tullee ainakin kuoppa.

Hengähdyshetki vapaaseen

Vuorotteluvapaani uuvuttavimmat kolme viikkoa ovat siis takana. Poika on jo terve ja touhukas. Sain kihlatulta kivan lahjan, kun hän toi lipun jääkiekko-otteluun. Pääsen katsomaan playoff-kiekkoa ja ihan työkavereiden kanssa. En ole lähes kolmeen kuukauteen heitä nähnytkään. Odotan sitä jo kovasti, vaikken niin töihin olekaan kaivannut. Mulla on kuitenkin ihan huippuja työkavereita! Ja kihlattu se vasta huippu onkin! (alkaa mennä ällösiirappiseksi, sori)

Vuorotteluvapaatani on jäljellä kaksi kuukautta ja viikko. Aika menee nopeasti. Pihan lumet alkavat olla sulaneet ja kohta pääsemme pihahommiin. Viikonloppuna tuli otettua jo yksi terassipenkki esiin ja nautittua auringosta kirjaa lukien, auringossa istuen. Kohti kesäaikaa!

Synttärit on vietetty ja paluu arkeen flunssaisena

Viikonloppu kului juhliessa pojan ensimmäistä syntymäpäivää. Oli kaverisynttärit, jolloin meillä oli kahdeksan lasta ja heidän äidit. Ja minä. Sitten lauantai huilattiin ja sunnuntaina oli sukulaisten vuoro tulla vierailulle.

Sukulaisten kanssa tuli moneen kertaan puhe, miten aikani kotona on sujunut. Joko rytmi on löytynyt ja joko töihin on ikävä. Olen jo tottunut vastailemaan. Hyvin menee. Ei ole vielä ikävä töitä ja rytmikin on löytynyt. Kaikki menee hyvin.

Ai niin, pojan hiukset leikattiin ensimmäisen kerran päivää vaille yhden vuoden iässä. Kummi hoiti hommat kuulemma rusinoiden ja maissinaksujen sävyttämällä harhautuksella. Seuraavana aamuna aamupalalla pojan hiukset olivat edestä lyhyesti jotenkin tutunnäköisesti. Hän näytti Arhinmäeltä. Poikamaiselta ministeriltä! Harvoin olen ministerin kanssa aamupalalla istunut.

Flunssaa pukkaa

Viikonlopun biletys vaati veronsa. Tai en minä tiedä, mistä flunssa poikaan iski. Jäimme yskän vuoksi jo pois vauvauinnista ja maanantain musiikkileikkikoulukin skipattiin, kun nuha tuli kaveriksi. Maanantaina nousi kuumekin yli 38-asteen, joten mielenkiinnolla odotan ensi yötä. On kuitenkin sanaton sopimus, että etenkin viikolla, kotona oleva hoitaa yöt, jotta töissä käyvä saa nukkua.

Pojalla ei ole ollutkaan koko vuotensa aikana kuin pari kuumeista päivää. Ne ovat muistaakseni liittyneet rokotuksiin tai hampaiden puhkeamisiin. Lentsut ovat onneksi vielä kiertäneet meidät kaukaa.

Lahjoista vielä lyhyesti. Meidän taloudessakin on nyt Mersu! Kaikkea ne tekeekin!

Vuoden takaisien hulinan muistelua

Poika täyttää tänään vuoden. Tällä viikolla on tullut muutamaan kertaan muisteltua vuoden takaista aikaa. Viides päivä lähdimme katsomaan SaiPa-Pelicans –peliä Lappeenrannan Kisapuistoon. Hieman aiemmin olimme sopineet, että tulevana viikonloppuna lähdemme katsomaan Lahteen Salpausselänkisoja. Melkein varattiin jo hotelli. Ajateltiin olla siellä oikein yötä. Tämä oli tiistai.

Jääkiekko-ottelun alussa Pelicans siirtyi johtoon. Hyvin nopeasti SaiPan Brian Salcido tasoitti ottelun. Tulevan pojan äiti tunsi jotain ja kävi vessassa. Tullessaan sieltä sanoi, että taisi tulla lapsivesi. Eipä siinä. Lähdettiin saman tien pelistä pois. Soitettiin heti sairaalaan ja meidät käskettiin näytille. Minä palasin lopulta yksin kotiin.

Suunnitelmat uusiksi

Seuraavana aamuna menin töihin aamuvuoroon. Töistä piti kaahata kotiin, kun sähkölaitoksen alihankkija tuli asentamaan etäluettavaa sähkömittaria. Koiria piti ulkoiluttaa. Piipahdin sairaalallakin, mutta kaikki näytti olevan edelleen odotteluvaiheessa, joten lähdin kotiin. Olin juuri käynyt päiväunille, kun avonainen, nykyinen kihlattu, soitti. ”Nyt saliin, tuu tänne.” Lähdin.

Illan synnyttelyn jälkeen poika näki hämärän synnytyssalin valon hieman yli puolenyön jälkeen. Olin kotona aamulla viiden maissa. Väsytti. Kaikki oli sekaisin. Poika oli syntynyt kolme viikkoa etuajassa. Pitivät keskosena, vaikka kokoa ja elämäniloa oli enemmän kuin isällään sillä hetkellä.

Keskonen kotiutui nopeasti

Sain pitää töistä vapaapäivän tuona torstaina. Se meni huonosti levätessä, siivotessa, järjestellessä, ruokia pakastimeen tehdessä ja toista lasta hoidellessa. Koska poika syntyi keskosena, uskoimme hoitajien puheiden perusteella, että häntä pitää tarkkailla hieman kauemmin. Yllätys olikin suuri, kun poika ja äiti kotiutettiin jo lauantaina. Perhe oli kotona, koossa ja terveenä. Tuo oli hienoa aikaa. Vuosi on mennyt nopeasti.

Muistan, kun sunnuntaina katseltiin Salpausselänkisoja kotona. Ei menty paikalle. Ei yövytty hotellissa. Pieni mies pani suunnitelmat uusiksi. Jee!

Vuorotteluvapaani vain hupenee. Laskin, että kahden viikon päästä olen jo puolivälissä vapaatani! Mihin aika oikein menee? Moni on kysellyt ihmeissään, miten aika on kulunut? Onko ollut tylsää kotona? Onko tekemisen puute? Kaikille olen voinut sanoa täysin vilpittömästi, että aika on kulunut nopeasti. Tuntuu, että seitsemän viikkoa olisi ollut noin kolmen neljän viikon mittainen aika. Tekemistä ja touhuamista riittää.

Kävimme pari viikkoa sitten kauempana asuvien mummon ja papan luona yökylässä. Silloin oli aika uuvuttava reissu, mutta päätin jo silloin, että heti, kun mahdollista, otetaan uusiksi. No, eilen tulimme kotiin uudelta retkeltä, ja yökyläily oli täysin erilainen, kuin edellisellä kerralla. Poika oli sinut jo paikan kanssa. Konttaili ja tutkiskeli lähes yksivuotiaan innokkuudella joka huoneen useaan otteeseen. Matkasänky oli jännä. Sinne kun pääsi päädystä ryömimään itse sisään ja ulos. Päiväunia siellä ei voinut ottaa, sen verran hyvin poika on tottunut nukkumaan päikkärit vaunussa.

Herkkis nukkui myös hyvin

Yö meni hyvin. Nukuin itse pojan matkasängyn vieressä korvatulpat korvissa. Siten en herää ihan pieniin ininöihin, vaan vasta isompaan. Minähän olen tuntuvikseen siitä poikkeuksellinen mies, että herää pienimpäänkin ääneen ja en pääse kovin helposti uudelleen uneen. En muista, koska viimeksi olen nukkunut kahdeksan tunnin yhtämittaisia unia. Nyt nukuin. Tulemme todellakin menemään kohta uudelleen yökylään mummolaan!

Keikkaa pukkaa

Musiikkileikkikoulusta oli hiihtotalvilomaa tämä viikko. Kuulimme, että meillä on muskarilaisten kanssa keikka! KEIKKA! Mieti! Kyllä, käymme maaliskuun puolivälissä vanhusten palvelukodissa esiintymässä! #Paineet on kovat. Vielä, kun pojan isomamma on kyseisessä palvelukodissa! Ja lienee sanomatta selvää, että minä ainut isä tuossa tapahtumassa. (se on se mies, joka on pojan kanssa näissä jutuissa ja hoitaa kotona lastaan, kun vaimo on töissä –tyylisiä supinoita voi ilmassa liidellä) Sovimme pojan kanssa, että vinkkailemme mummoille silmää ja rikomme sydämiä!

Niin, ja pojan omatoiminen seisominen ja kävely alkavat olla hyvin lähellä. Monta kertaa päivässä hän huomaamattaan seisoo itsekseen, kun keskittyy johonkin muuhun. 

Yökylässä mummolassa

Viime päivityksestä on aikaa… anteeksi. Runsaan viikon aikana olemme olleet pojan kanssa ekaa kertaa yökylässä toisessa mummolassa. Tuossa lähempänä mammalassa on oltu useita öitä ja poika on siellä ollut muuten ihan yksinkin jo yhden yön.

Hieman jännitti lähteä taas uuteen paikkaan nukkumaan pojan kanssa, kun olimme juuri saaneet nukuttua neljä yötä putkeen heräämättä! Reissuun lähtö on aina lupaus taaperon rytmin sekoittumisesta. Reissua edeltävänä yönä poika tosin havahtui kerran meuhkaamaan ja kokeilemaan seisomistaitojaan pinnasängyssä, joten heräämättömien öiden putki tyrehtyi jo siihen.

Varsinainen yökyläily meni hyvin, vaikka päiväunien nukkuminen matkasängyssä olikin uusi kokemus. Poika on tottunut nukkumaan kahdet päiväunensa ulkona vaunuissa, nyt niitä ei kerrostalo-olosuhteisiin kovin helposti olisi saatu, joten päädyttiin matkasänkyyn. Neljä seisomasta kaatoa ja kolme istumasta kaatoa se otti, mutta sitten poika oli jo niin väsynyt, että matkasänkykin oli makea paikka nukkua.

Mietin, että muutaman viikon päästä menisimme uudestaan yökyläilemään. Mikäs meitä poikia estää?!?

Sukeltava musiikkileikkikoululainen

Poikamme on käynyt vauvauinnissa syksystä saakka. Sukeltamishalut olivat aivan kadoksissa jo muutaman kerran, mutta viime lauantai oli ollut jotain ihan älytöntä! Lauantaina poika kävi äitinsä kanssa uimassa, minä olin vanhemman lapsen kanssa kotosalla. Poika oli sukeltanut noin 30 kertaa. Oli jotenkin hoksannut sukeltamisen ja oli ollut ihan liekeissä. Vesipeto. Kunpa taito säilyisi.

Viime kerta musiikkileikkikoulussa meinasi mennä kommelluksitta, kunnes loppulaulun aikana, opettaja näyttää soittorasiaa. Poika yritti ottaa siitä kiinni, mutta opettaja esti sen kädellään. Poika otti mitä tarjottiin ja nappasi open sormen suuhun ja puri! Hän muuten hemmetin terävillä hampaillaan puree ihan vimmatun lujaa! Ope säikähti, ei saanut sormeaan suusta heti irti, minäkään en sitä heti huomannut, kun vahdin, ettei poika toisella kädellään ota soittorasiasta kiinni. Syvä jälki tuli opettajan sormeen, mutta verille asti se ei onneksi mennyt. Jätimme lähes lähtemättömän jäljen.

Ikävä jo työmatkoja

Olen kuuden viikon vuorotteluvapaani aikana alkanut hieman kaivata työmatkoja. Olen huomannut, että niiden aikana ehdin päivässä kuunnella lempimusiikkiani noin 45 minuuttia. Työmatkat ovat aina olleet kuitenkin sellaista ”omaa aikaa”, joka nyt on puuttunut. Niinpä olen saanut viimeisen viikon ajan käydä yksin koirien kanssa pitkillä lenkeillä, jolloin olen päässyt tyydyttämään musiikinkuuntelunpuutetta oikein kunnolla. Kahdeksan kilometrin reippaan lenkin aikana ehtii kuunnella monta biisiä!
Saa nähdä koska ikävä töihin iskee. Vielä sellaisesta ei viitteitä ole ollut.

Nuha, aikataulut, rytmi. Rytmi? Mikä?

Hiljalleen pienten lasten vanhemmat huomaavat, että ainut rytmi, mikä elämässä on, on rytmittömyys. Aina, kun huomaat kahden yön menneen samalla tavalla, iloitset. Seuraavana yönä, olet ihmeissäsi, että mitä nyt taas?!?!? 

Vauva-aikana etenkin naisen hormonit ovat niin asemoitu, että heräily ja lapsen hoitaminen sujuvat luonnostaan. Mutta annas olla, kun rintasyöttö ja etenkin yösyöttö loppuvat, alkavat sekä äiti että isä olla valmista kauraa puitavaksi. Jos sattuu täysin tuuleton hetki, isä ja äiti kaatuvat lattialle. Kun öisin ei ole tarkoitus herätä, on luonnon vastaista, että herätään.

Liikun, siis osaan! Liikun myös öisin!

Meillä on parina viime yönä saanut juosta panemassa poikaa takaisin makuuasentoon ja tuttia suuhun. Kun päivällä opitut liikkeet tulevat uniin ja herättävät, niitä on pakko kokeilla pinnasängyssäkin. ”Oih, kun olisi jo oikea sänky! Voisin kuljeskella yön ympäri taloa. Pudota pää edellä rappuset alakertaan ja mennä pihalle!” 

Lisäksi pojalla on tarve jokellella 04.45 lähtien, asian määrästä riippuen, 20- 60 minuuttia, sitten nukahtaa usein itsekseen uudelleen pinnasänkyynsä.

Muut sopeutuvat lapsen mukana

Kyllähän tämän kestää. Kotona. Etenkin vuorotteluvapaalla. Ja vaikka katsoin su-ma –välisenä yönä SuperBowlin. Mutta äidin pitäisi käydä töissä, tienaamassa leipää taloon. Saa nähdä, joudummeko harkitsemaan tulevana viikkona taas uusia (vanhoja) järjestelyitä nukkumiseen. Eli äiskä nukkuu alakerrassa sohvalla ja me ”nukumme” pojan kanssa ylhäällä.

Oman suolan keitokseen tuovat koirat, jotka nukkuvat yön yläkerrassa kanssamme. Tosin, jos poika pitää elämää, koirat alkavat hieman oireilla. On läähätystä ja uikutusta, ehkä sympatiaa. Myös koirat saattavat  olla seuraavat yöt alakerrassa.

Kun hyvä rytmi löytyy, sen palautetaan normaaliksi. Ja kun tietää lasten rytmin… vain muutos on pysyvää. 

Lapsen suusta se totuus tulee

Pari päivää sitten saatiin vihdoinkin lunta sen verran, että lapset pääsevät lumileikkeihin ja vanhemmat talviharrastusten pariin.

Poikaakin on päästy vetämään lenkeillä pulkassa ja kovasti on tykännyt. Lauantaina kävimme jälleen harrastamassa sisällä, kun oli vauvauinnin aika. Uinti meni mainiosti ja oikeastaan minäkin vähän odotan tuota lauantaista rutiinia.

Uinnin jälkeen juttelin toisen isän kanssa. Hän oli ollut kauemmin pukuhuoneessa ja tuli odotusaulaan luokseni. Sanoi, että lasten rehellisyys on aivan mahtavaa! Kysyin, mitä oli käynyt ja mies kertoi kuinka pukuhuoneeseen oli tullut lihava, isomahainen mies. Yksi noin nelivuotias oli kysynyt, ”Onko tuo siun läskimaha siun oma?” Mies oli ollut hieman vaivaantunut ja muut pukuhuoneessa olijat olivat koettaneet pitää pokkaa.

Maailma pyörii valkoisilla valheilla

Mietimme tämän isän kanssa, miten aikuisten maailma toimisi, jos lähes jokapäiväisiä valkoisia valheita ei kukaan kertoisi. Aluksi se voisi olla hyvin kiusallista ja vaikeaa, mutta lopulta se voisi toimiakin ja olla jopa vapauttavaa. Totesimme, että lopulta se olisi helppoa, koska ei olisi yhtään kaveria ja perhekin olisi jättänyt. Ainut kenelle saisi olla rehellinen, olisi kaupan kassa, mutta hänkin ottaisi pian lopputilin.

Pieni valehtelu on joissain tapauksissa hyväkin. Toivottavasti lapset saisivat olla rehellisiä siihen saakka kuin ovat. Usein vain vanhemmat kieltävät, ”ettei jotain saa noin sano”. Näin pitääkin olla, jo ihan kohteliaisuussääntöjen vuoksi, mutta jos lapsen rehellisyys ei sodi hyviä käytöstapoja vastaan, miksei hän saisi ajatella ääneen.

Jos sanoma ei aikuista miellytä, se ei tarkoita, että se olisi väärin. Se on vain totuus, joka lapsen suusta tulee suodattamatta.

#Vuorotteluvapaa on tähtäimessä

Viikko sitten Helsingin Sanomissa oli kolumni vuorotteluvapaasta. Toimittaja oli sitä mieltä, että valtio voisi helposti säästää lopettamalla vuorotteluvapaan. Näin ”valtion tukema sapattivapaa” jäisi historiaan ja rahaa säästyisi, kun sitä nyt on tuntuvikseen joka paikasta säästettävä. Tämä on totta.

Silti, omalla kohdalla, vuorotteluvapaani kuluu jälkikasvun hoitamisessa. Tällä järjestelyllä lähes vuoden vanhaa ei tarvitse panna päivähoitoon, joka maksaa taas kunnalle, lopulta valtiolle, jotain. Nyt meillä, tällä vuorotteluvapaan korvauksella, olen kotona, ja lapsi ei ole vielä päivähoidossa.

Pelkkää matematiikkaa

Valtio tukee vuorotteluvapaatani niin, että saan työttömyyskassani kautta 70 prosenttia ansiosidonnaisesta päivärahastani. Käytännössä, saan käteen noin 38 prosenttia tavallisesta kuukausipalkastani. Summa ei ole kovin suuri, osittain nelihenkisen perheen elämässä, missä lyhennetään myös asuntolainaa. Summa on kuitenkin kolminkertainen verraten kotihoidon tukeen. Meidän, kuten monen muunkin lapsiperheen kohdalla, on onneksi mahdollisuus vuorotteluvapaaseen.

Tulevaisuudessa tämä mahdollisuus pienenee huomattavasti. Vuorotteluvapaaseen tehdään parhaillaan viilauksia, joiden mukaan, monella alalla vuorotteluvapaa jää historiaan, koska työvoimatoimistossa ei ole alan pitkäaikaistyöttömiä. Ei ainakaan suurten kasvukeskusten ulkopuolella. Tämä on harmi. Tuntuu, että tästä tulee taas eriarvoinen asema ihmisille, riippuen siitä, missä he asuvat.

Mies on mies kotonakin

Joka tapauksessa. Minä nautin omasta vuorotteluvapaastani häpeilemättä. Nykyään monella ei ole mahdollisuutta jäädä jälkikasvun kanssa kotiin usean kuukauden ajaksi. Suorittamisyhteiskunta ei ole koskaan valmis, ja muutosta ei todellakaan ole näkyvissä. Olen myös huomannut vanhemmissa sukupolvissa, että miehen jääminen lapsen kanssa kotiin, on aika ihmeellinen asia. Tähän ei koskaan ole ollut suurilla ikäluokilla mahdollisuutta. Nykyään on.

Nykyään miehillä on rohkeutta jäädä kotiin. Se ei tee meistä yhtään vähempiä miehiä. Oikeastaan, se tekee meistä miehekkäämpiä. Meillä on rohkeutta hoitaa kotiakin! Me pystymme siihen, mihin nainenkin! Monissa asioissa naiset ovat viime vuosikymmenten aikana näyttäneet, että hoitavat miesten hommia, kunhan siihen on annettu mahdollisuus. Nykyään miehilläkin on mahdollisuus jäädä kotiin. Miehen ja naisen roolit ovat historiaa jo monella alalla. Miksei kotonakin? 

Flunssaiset päivät

Viikko meni hyvin, vaikka kärsin kolmen päivän ajan flunssaa. Liekö vilustuminen vai mikä, mutta koti-isäily ei anna juuri lepoa. Pojan, äitiin kohdistamat, kiukuttelut ovat loppuneet lähes kokonaan tällä viikolla. Tosin äitikin on päässyt töistä kotiin jo yhden tai neljän maissa päivällä, kun viime viikolla vasta puoli kuudelta.

Yötkin ovat alkaneet sujua saman kaavan mukaan. Poika hulinoi, lähinnä unissaan, muutaman kerran yössä. Silloin on käytävä auttamassa takaisin unen polulle. Tutti suuhun pinnasängyssä seisovalle ja hän melkein jo tuossa vaiheessa vaipuu uneen. Pitää kuitenkin saatella tukevasti patjalle.

Iltalomaa ja pakkasia

Tiistaina havahduin mahdolliseen vapaailtaan. Pääsinkin lähtemään SaiPan peliin tuulettumaan. Oli ihan mukavaa vastapainoa käydä vähän kodin ulkopuolellakin yksinään, vaikka vain pelissä, mutta silti. Ja vielä kotijoukkueen jatkoaikavoitto sattui tuohon matsiin, niin mikäs siinä.

Nyt parin päivän aikana emme ole tehneet oikeastaan mitään ylimääräistä johtuen voimattomasta olostani. Tosin ulkonakin on ollut pakkasta 17 – 20 astetta ihan koko ajan. Aamulenkki on ollut koirien ja vaunujen kanssa vain noin puoli tuntia ja iltapäivällä toinen mokoma. Kovimmilla pakkasilla en ole edes jättänyt poikaa ulos nukkumaan, vaikka vaunussa, lämpöpussissa ja toppapuvussa on hyvin lämmintä. Sormet ja varpaatkaan eivät ole vielä olleet kylmät. Kovalla pakkasella olen lenkillä pitänyt vaunun päällä vielä kesäistä sadesuojaa, joka pitää vähän myös tuulta. Kerrospukeutumista pojalle ja vaunulle jo vuodesta 2013.

Ripulia ja oksentelua

Jottei arki olisi tylsää, olivat kaksi meillä asuvaa koiraa saaneet jonkin vatsapöpön. Toinen ulosti aamun kunniaksi sisälle. Päivän aikana hän oli tehnyt tarpeensa toistamiseen. Seuraavana aamuna hoksasin läähätyksestä, että nyt pitää mennä ja ehdin päästää poloisen ulos juuri oikeaan aikaan. Sieltähän sitä tuli. Seuraavana iltapäivänä toinen koira oksensi lattialle. Tunnin päästä alkoi kikistää kakkaa, mutta kihlattu ehti houkutella koiran ulos tarpeilleen. Pitiköhän sitä kolmesti illan aikana koiran päästä ulos(tamaan).

Tänään kumpikin koira ovat olleet jo siivosti, joten se siitä. Toivottavasti.

Poika ihmettelee uutta rytmiä

Ensimmäinen vuorotteluvapaaviikkoni ei sujunut aivan ongelmitta. Kaiken, minkä uskoin aiheuttavan pieniä ongelmia, ei toteutunutkaan. Sen suhteen kaikki meni uskomattoman hyvin. Mutta, perheen pienin, tuo kymmenkuinen, järjesti viikosta ikimuistoisen. Jokin ”uhmaoireilu” äitiä kohtaan tuli taloomme.

Viime viikko meni kotona joka päivä vallan mainiosti, kunnes äiti tuli kotiin. Poika oli puoli minuuttia iloinen tilanteesta ja sen jälkeen kaikki muuttui. Hän ilmaisi tyytymättömyyttään olemaan koko kitisten äidissään kiinni. Sylissä ei ollut kuitenkaan hyvä kuin hetken, sitten sylissä lattialla vain hetki, leikkien vain hetki. Tämä loppui vasta kun poika kävi nukkumaan. Tämä oli jotain aivan uskomatonta ja melkein piti vakuutella, että päivät menivät meillä oikein hyvin.

Yhdessä huono, erikseen hyvä

Isän huomio ja hoito eivät kelvanneet enää ollenkaan, kun äiti oli näkyvissä. Kun huomasimme, että minun poistuminen tilasta hieman helpotti tilannetta, kävinkin iltaisin koirien kanssa lenkillä. Tai, jos kihlatulla oli jotain menemistä tai tekemistä, hän teki ne poissa lapsen silmistä, ja silloin isänkin läsnäolo kelpasi. Aivan selvästi poika tahtoi vähän näyttää omaa tahtoaan ja osittain varmaan ikäväänsä ja huomionkipeyttään äitiään kohtaan. Viikonloppuna kaikki oli taas aivan ennallaan jo lauantai-iltapäivästä lähtien.

Eilen odotimme jännityksellä tätä alkavaa viikkoa. Tämä ilta menikin jo paremmin kuin viime viikon illat, mutta vielä heti äidin tultua kotiin, oli ilmassa kitinää ja sylikaipuuta. Jännityksellä seuraamme, miten viikko jatkuu tuon suhteen. Niin ja viime viikolla erikoista oli myös tunnin mittaiset ”itkuraivarit” keskellä yötä kahtena yönä. Touhu loppui vasta pitkien sylissä kantamisten jälkeen minun viereeni. Kihlattu sai siirtyä alakerran sohvalle nukkumaan. Tällaista miesten valtaa meillä.

Mietimme viime viikolla itkun syytä puhjenneesta kulmahampaasta, mutta se voi olla tuota "elämänmuutoksen" ärtymystäkin.

Kapuloilla sormille

Tänään kävimme pojan kanssa toisen kerran musiikkileikkikoulussa. Poika jaksoi taas touhuilla hyvin tuon kolmen vartin ajan. Uutena soittimena kokeilimme kapuloita. Poika hakkasi kapuloita yhteen miehekkäästi. Ainut, että hän jätti joka kerta toisen peukalonsa kapuloiden väliin. Ei se kyllä tuntunut haittaavan.

Kiitos palautteesta! Olen saanut muutamia kommentteja ja yritän kirjoitella tänne vuorotteluvapaan kuulumisia pari kertaa viikossa.

Hemmetin kulmahammas

Hojo hojo! (googlaa)

Viikko on mennyt hyvin. Musiikkileikkikoulussa eka kerta meni hyvin, vaikka kaikille muille se ei ollut eka kerta. Poika otti omaan tyyliinsä paikan haltuun heti, eikä tahtonut olla isin lähelläkään, vaan kierteli luokassa konttaillen ja muita lapsia katsellen. Muskari kesti 45 minuuttia. Sen aika oli meille huono, koska normaalisti poika on tuohon aikaan vielä ensimmäisillä päiväunilla. Kunnianhimoinen tavoitteeni on, että saisin mahdollisimman nopeasti pojan tottumaan yksiin päiväuniin, niin sanottuun normaaliin päiväuniaikaan, jos sellaista edes on?

Itku ja hermostuminen tuli, kun vartin kohdalla heiluttiin rytmimunan kanssa. Kun se otettiin lapsilta pois, siitä poika ei toipunut. Aavistuksen itkuisena seuraili tutti suussa loppu tunnin. Seuraavaksi lapsille lyötiin eteen rumpu. Sitä paukuteltiin runsaan laulun ajan. Sitten sekin korjattiin pois.

Tunti oli mukava. Opettaja oli mukava ja äidit, sekä yksi isä lisäkseni, olivat mukavia. Näytti siltä, että kaikilla lapsilla oli mukavaa. Ensikertalaisena on huono alkaa opettamaan, mutta mietin, että olisiko hyvä yhdellä kerralla keskittyä vain yhden tai kahden soittimen käyttöön ja kokeilemiseen? Nyt käytettiin kahta soitinta, huivia ja pari laulua meni vain leikkien ilman apuvälineitä.  Seuraan tilannetta.

Hampaat

Viime yö oli jotain aivan uskomatonta, koska olemme tottuneet jo tasaiseen yöhön, parin itkuisen havahtumisen saattelemana. Puolenyön maissa poika itkeskeli, tutti ei auttanut, ei syli, ei mikään. Kolmisen päivää sormet ovat olleet suussa ja yksi kulmahampaan kohta niin kirkkaanturpeana, että ihme, ettei jo ole puhki.

Lopulta otin pojan viereeni yöksi, kihlattu siirtyi alakertaan sohvalle, koska aamulla on kuitenkin mentävä töihin. Särkylääkkeen saattelemana poika nukkui tuhisten ja kiljahdellen puoli kuuteen saakka aamulla. Lienee turha mainita, etten minä tuota aikaa nukkunut. Torkahtelin vain.

Mutta, tämä on ohimenevää, tätä on vielä varmasti odotettavissa. Olen varma, että tänään poika on väsynyt, ei jaksa mitään niin kuten edellisinä päivää. Tutti suussa, sylissä on hyvä olla. Kaikki mitä tänään ajattelin tehdä (mm. pakastimen sulatus, keikka kanalaan munien hakuun, kauppa, puuhastelua pihalla) on unohtunut. Tänään tehdään mitä pitää, ei mitä pitäisi.

Jäin lapsen kanssa kevääksi kotiin

Olen ollut nyt muutaman päivän pois töistä, vuorotteluvapaalla. Pojan äidin äitiysloma päättyi ja päätimme, että toinen meistä jää vielä kotiin lasta hoitamaan. Olin jo vuosia seurannut, kuinka työkaverini olivat päässeet pitämään vuorotteluvapaata. Piti olla yli kymmenen vuoden työhistoria ja viisi viime vuotta on pitänyt olla samalla alalla. Minullakin olivat nämä ehdot täyttyneet jo muutama vuosi sitten ja kun viime syksynä asiaa selvittelin, aloin innostua ajatuksesta lisää. Niinpä, olen nyt ollut muutaman päivän kotona jälkikasvun kanssa. Palaan töihin vasta kesällä.

Muutaman päivän perusteella on aivan turha alkaa miettiä, millaista elo on ollut. Vasta tulevat viikot sen näyttävät. Odotukset ovat moninaiset. En ole pitänyt useiden kuukausien lomia sitten lukioaikojeni. Sen jälkeen on oltu joko armeijassa, koulussa tai töissä ja koulussa. Olen siitä onnellisessa asemassa, että töitä on toistaiseksi aina ollut. Tekee varmasti hyvää ottaa etäisyyttä myös työelämään.

Pienen lapsen kehityksen seuraaminen läheltä on nyt mahdollista täysipainoisesti. Useinhan tämä on ollut naisen herkkua/osa, mutta minulla miehenä ei ole mitään ongelmia jäädä lapsen kanssa kotiin. Todennäköisesti minä olen se, joka näkee nyt tuke vasten kävelevän lapsen ensimmäiset kävelymetrit ilman tukea. Lisäksi ensimmäisten selvästi erotettavien sanojen pulpahtaminen suusta on vain ajan kysymys.

Vanhempi sukupolvi on kysellyt ehkä hieman ihmeissään, miten minä pärjään kotona lapsen kanssa kahdestaan? Onneksi ajat ovat muuttuneet tässäkin suhteessa 30 vuoden aikana. Omille ystävilleni ei ole ihmeellistä, että isä jää lapsen kanssa kotiin. Oikeastaan, ne muutamat isät, joiden tiedän pitäneen työstä taukoa olemalla lapsen kanssa kotona, ovat sitä kovasti pitäneet. Toki kolmen kuukauden päästä saatan kirjoittaa aivan toisin.

Tänään aloitamme pojan kanssa musiikkileikkikoulun. Käymme siellä kevään ajan kerran viikossa. Isää jännittää huomattavasti enemmän kuin poikaa. Tieto lisää jännitystä.