Olen ollut nyt muutaman päivän pois töistä,
vuorotteluvapaalla. Pojan äidin äitiysloma päättyi ja päätimme, että toinen
meistä jää vielä kotiin lasta hoitamaan. Olin jo vuosia seurannut, kuinka työkaverini olivat päässeet
pitämään vuorotteluvapaata. Piti olla yli kymmenen vuoden työhistoria ja viisi
viime vuotta on pitänyt olla samalla alalla. Minullakin olivat nämä ehdot
täyttyneet jo muutama vuosi sitten ja kun viime syksynä asiaa selvittelin,
aloin innostua ajatuksesta lisää. Niinpä, olen nyt ollut muutaman päivän kotona
jälkikasvun kanssa. Palaan töihin vasta kesällä.
Muutaman päivän perusteella on aivan turha alkaa miettiä,
millaista elo on ollut. Vasta tulevat viikot sen näyttävät. Odotukset ovat
moninaiset. En ole pitänyt useiden kuukausien lomia sitten lukioaikojeni. Sen
jälkeen on oltu joko armeijassa, koulussa tai töissä ja koulussa. Olen siitä
onnellisessa asemassa, että töitä on toistaiseksi aina ollut. Tekee varmasti
hyvää ottaa etäisyyttä myös työelämään.
Pienen lapsen kehityksen seuraaminen läheltä on nyt
mahdollista täysipainoisesti. Useinhan tämä on ollut naisen herkkua/osa, mutta
minulla miehenä ei ole mitään ongelmia jäädä lapsen kanssa kotiin.
Todennäköisesti minä olen se, joka näkee nyt tuke vasten kävelevän lapsen
ensimmäiset kävelymetrit ilman tukea. Lisäksi ensimmäisten selvästi
erotettavien sanojen pulpahtaminen suusta on vain ajan kysymys.
Vanhempi sukupolvi on kysellyt ehkä hieman ihmeissään, miten
minä pärjään kotona lapsen kanssa kahdestaan? Onneksi ajat ovat muuttuneet tässäkin
suhteessa 30 vuoden aikana. Omille ystävilleni ei ole ihmeellistä, että isä jää
lapsen kanssa kotiin. Oikeastaan, ne muutamat isät, joiden tiedän pitäneen
työstä taukoa olemalla lapsen kanssa kotona, ovat sitä kovasti pitäneet. Toki
kolmen kuukauden päästä saatan kirjoittaa aivan toisin.
Tänään aloitamme pojan kanssa musiikkileikkikoulun. Käymme
siellä kevään ajan kerran viikossa. Isää jännittää huomattavasti enemmän kuin
poikaa. Tieto lisää jännitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti