Vuorotteluvapaani vain hupenee. Laskin, että kahden viikon päästä olen jo puolivälissä vapaatani! Mihin aika oikein menee? Moni on kysellyt ihmeissään, miten aika on kulunut? Onko ollut tylsää kotona? Onko tekemisen puute? Kaikille olen voinut sanoa täysin vilpittömästi, että aika on kulunut nopeasti. Tuntuu, että seitsemän viikkoa olisi ollut noin kolmen neljän viikon mittainen aika. Tekemistä ja touhuamista riittää.

Kävimme pari viikkoa sitten kauempana asuvien mummon ja papan luona yökylässä. Silloin oli aika uuvuttava reissu, mutta päätin jo silloin, että heti, kun mahdollista, otetaan uusiksi. No, eilen tulimme kotiin uudelta retkeltä, ja yökyläily oli täysin erilainen, kuin edellisellä kerralla. Poika oli sinut jo paikan kanssa. Konttaili ja tutkiskeli lähes yksivuotiaan innokkuudella joka huoneen useaan otteeseen. Matkasänky oli jännä. Sinne kun pääsi päädystä ryömimään itse sisään ja ulos. Päiväunia siellä ei voinut ottaa, sen verran hyvin poika on tottunut nukkumaan päikkärit vaunussa.

Herkkis nukkui myös hyvin

Yö meni hyvin. Nukuin itse pojan matkasängyn vieressä korvatulpat korvissa. Siten en herää ihan pieniin ininöihin, vaan vasta isompaan. Minähän olen tuntuvikseen siitä poikkeuksellinen mies, että herää pienimpäänkin ääneen ja en pääse kovin helposti uudelleen uneen. En muista, koska viimeksi olen nukkunut kahdeksan tunnin yhtämittaisia unia. Nyt nukuin. Tulemme todellakin menemään kohta uudelleen yökylään mummolaan!

Keikkaa pukkaa

Musiikkileikkikoulusta oli hiihtotalvilomaa tämä viikko. Kuulimme, että meillä on muskarilaisten kanssa keikka! KEIKKA! Mieti! Kyllä, käymme maaliskuun puolivälissä vanhusten palvelukodissa esiintymässä! #Paineet on kovat. Vielä, kun pojan isomamma on kyseisessä palvelukodissa! Ja lienee sanomatta selvää, että minä ainut isä tuossa tapahtumassa. (se on se mies, joka on pojan kanssa näissä jutuissa ja hoitaa kotona lastaan, kun vaimo on töissä –tyylisiä supinoita voi ilmassa liidellä) Sovimme pojan kanssa, että vinkkailemme mummoille silmää ja rikomme sydämiä!

Niin, ja pojan omatoiminen seisominen ja kävely alkavat olla hyvin lähellä. Monta kertaa päivässä hän huomaamattaan seisoo itsekseen, kun keskittyy johonkin muuhun. 

Yökylässä mummolassa

Viime päivityksestä on aikaa… anteeksi. Runsaan viikon aikana olemme olleet pojan kanssa ekaa kertaa yökylässä toisessa mummolassa. Tuossa lähempänä mammalassa on oltu useita öitä ja poika on siellä ollut muuten ihan yksinkin jo yhden yön.

Hieman jännitti lähteä taas uuteen paikkaan nukkumaan pojan kanssa, kun olimme juuri saaneet nukuttua neljä yötä putkeen heräämättä! Reissuun lähtö on aina lupaus taaperon rytmin sekoittumisesta. Reissua edeltävänä yönä poika tosin havahtui kerran meuhkaamaan ja kokeilemaan seisomistaitojaan pinnasängyssä, joten heräämättömien öiden putki tyrehtyi jo siihen.

Varsinainen yökyläily meni hyvin, vaikka päiväunien nukkuminen matkasängyssä olikin uusi kokemus. Poika on tottunut nukkumaan kahdet päiväunensa ulkona vaunuissa, nyt niitä ei kerrostalo-olosuhteisiin kovin helposti olisi saatu, joten päädyttiin matkasänkyyn. Neljä seisomasta kaatoa ja kolme istumasta kaatoa se otti, mutta sitten poika oli jo niin väsynyt, että matkasänkykin oli makea paikka nukkua.

Mietin, että muutaman viikon päästä menisimme uudestaan yökyläilemään. Mikäs meitä poikia estää?!?

Sukeltava musiikkileikkikoululainen

Poikamme on käynyt vauvauinnissa syksystä saakka. Sukeltamishalut olivat aivan kadoksissa jo muutaman kerran, mutta viime lauantai oli ollut jotain ihan älytöntä! Lauantaina poika kävi äitinsä kanssa uimassa, minä olin vanhemman lapsen kanssa kotosalla. Poika oli sukeltanut noin 30 kertaa. Oli jotenkin hoksannut sukeltamisen ja oli ollut ihan liekeissä. Vesipeto. Kunpa taito säilyisi.

Viime kerta musiikkileikkikoulussa meinasi mennä kommelluksitta, kunnes loppulaulun aikana, opettaja näyttää soittorasiaa. Poika yritti ottaa siitä kiinni, mutta opettaja esti sen kädellään. Poika otti mitä tarjottiin ja nappasi open sormen suuhun ja puri! Hän muuten hemmetin terävillä hampaillaan puree ihan vimmatun lujaa! Ope säikähti, ei saanut sormeaan suusta heti irti, minäkään en sitä heti huomannut, kun vahdin, ettei poika toisella kädellään ota soittorasiasta kiinni. Syvä jälki tuli opettajan sormeen, mutta verille asti se ei onneksi mennyt. Jätimme lähes lähtemättömän jäljen.

Ikävä jo työmatkoja

Olen kuuden viikon vuorotteluvapaani aikana alkanut hieman kaivata työmatkoja. Olen huomannut, että niiden aikana ehdin päivässä kuunnella lempimusiikkiani noin 45 minuuttia. Työmatkat ovat aina olleet kuitenkin sellaista ”omaa aikaa”, joka nyt on puuttunut. Niinpä olen saanut viimeisen viikon ajan käydä yksin koirien kanssa pitkillä lenkeillä, jolloin olen päässyt tyydyttämään musiikinkuuntelunpuutetta oikein kunnolla. Kahdeksan kilometrin reippaan lenkin aikana ehtii kuunnella monta biisiä!
Saa nähdä koska ikävä töihin iskee. Vielä sellaisesta ei viitteitä ole ollut.

Nuha, aikataulut, rytmi. Rytmi? Mikä?

Hiljalleen pienten lasten vanhemmat huomaavat, että ainut rytmi, mikä elämässä on, on rytmittömyys. Aina, kun huomaat kahden yön menneen samalla tavalla, iloitset. Seuraavana yönä, olet ihmeissäsi, että mitä nyt taas?!?!? 

Vauva-aikana etenkin naisen hormonit ovat niin asemoitu, että heräily ja lapsen hoitaminen sujuvat luonnostaan. Mutta annas olla, kun rintasyöttö ja etenkin yösyöttö loppuvat, alkavat sekä äiti että isä olla valmista kauraa puitavaksi. Jos sattuu täysin tuuleton hetki, isä ja äiti kaatuvat lattialle. Kun öisin ei ole tarkoitus herätä, on luonnon vastaista, että herätään.

Liikun, siis osaan! Liikun myös öisin!

Meillä on parina viime yönä saanut juosta panemassa poikaa takaisin makuuasentoon ja tuttia suuhun. Kun päivällä opitut liikkeet tulevat uniin ja herättävät, niitä on pakko kokeilla pinnasängyssäkin. ”Oih, kun olisi jo oikea sänky! Voisin kuljeskella yön ympäri taloa. Pudota pää edellä rappuset alakertaan ja mennä pihalle!” 

Lisäksi pojalla on tarve jokellella 04.45 lähtien, asian määrästä riippuen, 20- 60 minuuttia, sitten nukahtaa usein itsekseen uudelleen pinnasänkyynsä.

Muut sopeutuvat lapsen mukana

Kyllähän tämän kestää. Kotona. Etenkin vuorotteluvapaalla. Ja vaikka katsoin su-ma –välisenä yönä SuperBowlin. Mutta äidin pitäisi käydä töissä, tienaamassa leipää taloon. Saa nähdä, joudummeko harkitsemaan tulevana viikkona taas uusia (vanhoja) järjestelyitä nukkumiseen. Eli äiskä nukkuu alakerrassa sohvalla ja me ”nukumme” pojan kanssa ylhäällä.

Oman suolan keitokseen tuovat koirat, jotka nukkuvat yön yläkerrassa kanssamme. Tosin, jos poika pitää elämää, koirat alkavat hieman oireilla. On läähätystä ja uikutusta, ehkä sympatiaa. Myös koirat saattavat  olla seuraavat yöt alakerrassa.

Kun hyvä rytmi löytyy, sen palautetaan normaaliksi. Ja kun tietää lasten rytmin… vain muutos on pysyvää. 

Lapsen suusta se totuus tulee

Pari päivää sitten saatiin vihdoinkin lunta sen verran, että lapset pääsevät lumileikkeihin ja vanhemmat talviharrastusten pariin.

Poikaakin on päästy vetämään lenkeillä pulkassa ja kovasti on tykännyt. Lauantaina kävimme jälleen harrastamassa sisällä, kun oli vauvauinnin aika. Uinti meni mainiosti ja oikeastaan minäkin vähän odotan tuota lauantaista rutiinia.

Uinnin jälkeen juttelin toisen isän kanssa. Hän oli ollut kauemmin pukuhuoneessa ja tuli odotusaulaan luokseni. Sanoi, että lasten rehellisyys on aivan mahtavaa! Kysyin, mitä oli käynyt ja mies kertoi kuinka pukuhuoneeseen oli tullut lihava, isomahainen mies. Yksi noin nelivuotias oli kysynyt, ”Onko tuo siun läskimaha siun oma?” Mies oli ollut hieman vaivaantunut ja muut pukuhuoneessa olijat olivat koettaneet pitää pokkaa.

Maailma pyörii valkoisilla valheilla

Mietimme tämän isän kanssa, miten aikuisten maailma toimisi, jos lähes jokapäiväisiä valkoisia valheita ei kukaan kertoisi. Aluksi se voisi olla hyvin kiusallista ja vaikeaa, mutta lopulta se voisi toimiakin ja olla jopa vapauttavaa. Totesimme, että lopulta se olisi helppoa, koska ei olisi yhtään kaveria ja perhekin olisi jättänyt. Ainut kenelle saisi olla rehellinen, olisi kaupan kassa, mutta hänkin ottaisi pian lopputilin.

Pieni valehtelu on joissain tapauksissa hyväkin. Toivottavasti lapset saisivat olla rehellisiä siihen saakka kuin ovat. Usein vain vanhemmat kieltävät, ”ettei jotain saa noin sano”. Näin pitääkin olla, jo ihan kohteliaisuussääntöjen vuoksi, mutta jos lapsen rehellisyys ei sodi hyviä käytöstapoja vastaan, miksei hän saisi ajatella ääneen.

Jos sanoma ei aikuista miellytä, se ei tarkoita, että se olisi väärin. Se on vain totuus, joka lapsen suusta tulee suodattamatta.